Papin puntari 160999
Syksy tulee suoraan päin. ”Siellä kuihtuu ne ruusu rukat, mutta nousee ne murhekukat, iäksi ihmisen mieleen.” Eino Leinon alakuloiset viillot kelpaavat hyvästiksi tälle sydänlämpöiselle kesälle, joka nyt – kaikesta huolimatta – on lopulta pakko laskea menemään. Harvoin olen syksyyn liittänyt niin paljon alakuloista, helposti avautuvaa mutta vastahahoisesti luovutettavaa ikävää kuin näihin päiviin. Elämäparka!
Se aika on ohi. Niin kuin moni aika on ohi. Eino Leino panee Mihail Lermontovin lausumaan: Menneestä ei jälkeäkään jää. Silti, silti jää. Tähän ihmiselämän muiston äärellä on tarrauduttava. Ei mikään mennyt sittenkään mene menojaan vaan se jää voimaan. Jokainen ystävällinen sana, rakkauden teko, kädenojennus ja hymy jää pysyvästi voimaan. Vaikka me vuorollamme väistymme toistemme elämästä, elämä jää, se on ikuinen, se mitä toisillemme merkitsemme, se jää voimaan. Rakkaus on voimavara, joka kantaa läpi elämän. Paras tapa ennustaa tulevaisuutta, on luoda sitä itse. Rahan ja muun katoavan sijasta pitäisi investoida rakkauteen. Sen voima kantaa ikuisuuksiin. Kaikki jää voimaan.
No, kuulen jo jonkun kysyvän: jääkö voimaan myös elämän traaginen, raskas puoli? On ilo sekä tuska matalaa ja usein katalaa. Pitääkö kuormaa kantaa loputtomiin? Elämän syvä salaisuus avautuu vastakohdastaan, siitä että Jumala yllättää meidät pukeutumalla vastakohtaansa. Elämän merkitykset syntyvät vasta konflikteissa: elämä ei avaudu harmoniasta, siloisuudesta, tasaisuudesta vaan – niiden vastakohdista. Vasta repeämä, särö, kriisi tai tragedia paljastaa elämän kasvot. Minun on pitänyt usein toistaa sitä tuttua lausetta, että elämä avautuu vasta kraattereistaan.
Syvimpänä soi ääretön itse. Silloin kun puite, kehys tai jokin muu ulkonainen alkaa alkaa hallita elämää, tuloksena on pettymys, onttous. Jos ihminen luovuttaa hallinnan elämästään jollekin pinnalliselle, muodolliselle tai epäolennaiselle, katoaa elämän mieli, sen syke ja into. Mediamaailma kärsii samasta onttoudesta. Kun informaatiotulva aikansa turruttaa, niin alammekin pitää informaatiota tärkeämpänä kuin sen sisältöä. Turha kysellä enää aitouden perään, jos kehys alkaa olla tärkeämpi kuin taulu. Kunpa osaisin vain katsella näitä setripuita,ihmettelee runoilija.
Aito elämä avautuu kaaoksestaan. Epäjärjestystä ei pidä siis pelätä, vaan se on käännettävä voitoksi. Jokainen tappio on aina voitto. Ja jokainen voitto on tappio. Pyhyys – jota joskus aavistuksenomaisesti koemme – on olemukseltaan todellisen läsnäoloa yksinäisyytemme erämaassa, olennaisen löytymistä harhailuumme, se on keskustan läsnäoloa periferiassa. Tarvitaan hiljaisuutta, jossa kaikki raukeaa olemattomaksi, sitä että elämä alkaa täyttyä tyhjyentymällä. Elämän mieli taitaa sittenkin piillä aavistuksessa ettei jäljellä ole enää vastakohtaisuuksia sen enempää kuin merkityksiäkään. On vain sanotamaton kaipaus, elämän jano. On vain alku ja loppu. Kaikki jää. Elämä uudistuu vain, kun vanha päättyy ja uusi voi alkaa. Kesää seuraa aina syksy. Olemme uuden hurman kynnyksellä.
Filosofi Juri Tynjanov kertoi semiootikko Viktor Sklovskille tuiskuisella käävelyretkellään Pietarin Troitski-sillalla tarinan elämän muuntumisesta, metamorfoosista.
Kovakuoriainen oli tulisesti rakastunut toukkaan. Kun toukka kuoli, sen ympärille muodostui kotelo, ruumisarkku, jonka äärellä epätoivoinen kovakuoriainen itki rakastettuaan. Päivät ja yöt se valvoi eikä nostanut katsettaan rakastettunsa leposijasta. Kunnes eräänä päivänä kotelo äkkiä särkyi ja sieltä lehahti ilmoille värikäs perhonen. Vihanvimmassaan kovakuorianen yritti tappaa perhosen, koska se luuuli perhosen syöneen hänen toukkansa. Mutta kerran kun perhonen lensi aivan läheltä, kovakuorianen huomasi sen siivissä jotakin tuttua. Perhosen siivissä olivat sateenkaarenväriset soikiot, hänen toukkansa silmät. Silmät olivat jääneet, toivo heräsi ja kaipaus hellitti. Hänen rakkainpansa olikin hengissä, se vain oli muuttanut muotoaan. Vanha säilyy uudessa silloinkin, kun sitä ei tunnisteta.
Olemme uuden hurman kynnyksellä. Missä ovat silmät?
Veli-Matti Hynninen