papin puntari 240999
Ville Vallaton kyllä jo tunnettiin, mutta puolivallattomasta Sauli Niinistöstä ei ollut vielä paljon puhettakaan. Urho Kaleva Kekkonen ja Nikita Hrustshev kohtasivat Leningradissa ulkoministereidensä Ahti Karjalaisen ja Andrei Gromykon kanssa. Yöpakkasten jälkeen naapurit etsivät lämmintä kättä ja lämmikettä. Neuvostoliiton sormi oli varoittavasti pystyssä, Suomen kilpailukyky oli vaakalaudalla, tie EFTAan ja vapaakauppamarkkinoille oli mutkainen ja kaita. Fidel Castrosta oli tullut Kuuban pääministeri. Veikko Vennamo koulutti puoluetoimitisijoita juuri perustamaansa pientalonpoikien puolueeseen. Kylmänsodan laineet löivät hyytävinä, mutta kaikesta näki, että sodanjälkeinen Suomi oli päättänyt selviytyä.
Elettiin vuotta 1959. Mikkelin hiippakunnan piispa Martti Simojoki oli tarttunut perustetun Helsingin hiippakunnan paimensauvaan. 40-vuotta sitten siis pewrustettiin Helsingin hiippakunta,jota nyt on juhlittu laivaristeilyllä. 2000-päinen seurakuntein väki risteili Ciderellalla tutustuen toisiinsa ja hiippakuntaansa.
40 vuottta sitten se alkoi. Jo silloin Suomi alkoi olla vahvasti kallellaan Helsinkiin päin. Kansankirkko alkoi etsiä uusia työtapoja. Se mietti miten järjestää toiminta urbaanistuvassa Suomessa, miten asettua palvelemaan tänne muuttavaa kainuulaista, savolaista, karjalaista pohjalaista ja – myöhemmin – vielä paljon kauempaa tänne muuttavaa muukalaista.
Elvis Presleyn innoittaman amerikkalaisuuden, uuden nuorisokulttuurin, viihdeteollisuuden, nuorisorikollisuuden ja puhkeavan juurettomuuden haasteet antoivat ounastella tulevasta muutoksesta. Sen 60-luvun nuoriso vähän myöhemmin maailmanlaajuisesti toteutti. Lättähatut, pärinäpojat ja surinasussut, monet 1950-luvulla puhjenneet uudet ilmiöt panivat kirkon nuorisotyöhön vauhtia, ne synnyttivät seurakuntiin uudenlaisia, kokeilevia työtapoja. Miten rakentaa Suomesta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja keskinäisen vastuun valtakunta? Skandinaavinen hyvinvointivaltio oli vasta nupullaan.
Helsinkiin, Helsinkiin, entistä enemmän ja aina vain Helsinkiin. Kirkollinen työ pääkaupungissa ja Uudellamaalla oli nyt järjestettävä uudelleen. Helsingin hiippakunnan piispoilla Martti Simojoella, Aarre Lauhalla, Aimo T. Nikolaisella, Samuel Lehtosella ja nyt Eero Huovisella on saattanut olla joskus tietämistä miten asettaa paimensauvansa tähän muhkuraiseen ja asfaltoituun maahan. Mutta on täällä muutakin, katsottakoon Helsingistä länteen tai itään tai vaikka pohjoiseen, ympärillä on kaunista maaseutua. On kevään hohtavaa kaipausta, nuoren mullan tuoksua, valkeita kuultavia öitä, meren saartamaa autiota rantaa. On täällä kauneutta ja lujuutta, jolla esipaimenemmekin voi hetken lepuutella jalkojaan ja kerätä voimiaan.
Tänään kertaamme kiitollisina viime vuosikymmenien työtä. Kirkollinen elämä pääkaupunkiseudulla ja Uudellamaalla on löytänyt paikkansa. Oma hiippakunta, omat rovastikunnat, omaleimaiset seurakunnat. Myös uutta on rohjettu kokeilla, kansainväliset foorumit, ystävyysseurakunnat, yhteydet, keskustelut, kokeilevat työtavat eivät ole meille aivan vieraita. Joku on ollut näkevinään, että jotain ainutlaatuistakin olisi täältä Suomensiioniin kantautunut.
Luterilaisen kirkon vaikutusalueilla kaikkialla maailmassa on nähty tavallista enemmän omanarvontuntoa ja uutta luovaa aloitteellisuutta. Kaikkialla läsnäoleva kirkko ei ole vain suomalaisuuden vaan myös eurooppalaisuuden yhdistäjä. Euroopan unionin synty vahvistaa euroidentiteettiä mutta samalla myös paikallisuuden , alueiden ominaislaatua. Kirkollinen kulttuuri on usein ollut tiennäyttäjänä muille.
Paras tapa ennustaa tulevaisuutta on luoda sitä itse. Edessä Riemuvuosi 2000. Uudet tuulet, uudet unelmat. Olemme uuden hurman kynnyksellä. Usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen, tinkimätön ilo ihmissuvulle lahjoitetusta pelastuksesta leimaa työtämme myös vasta. Uusi elämäntapa ei voi nojata vain markkinavoimien, lieberaalin individualismin lupauksiin. Uutta luodaan parhaiten siellä , missä elämää hallitseva rakkaus pääsee valtaan. Joskus tekee hyvää olla puolivallatonkin, kunhan vain täysi valta annetaan sille, jolle se kuuluu – rakkaudelle. Veli-Matti Hynninen