Papin puntari 3.11.1999
Mitä tekisit toisin, jos saisit elämäsi uudestaan elettäväksi?
Kerran eräältä munkilta kysyttiin tätä, ja hän vastasi oitis, että kireä pipo pois ja koko elämä uusiksi. Eläisin rennommin ja leikkisämmin. No, miksi sitten kuitenkin napitamme tämän elämän niin tiukaksi, että vasta jälkeenpäin huomaamme sen joutavanpäiväisen turhantärkeyden? Mene ja tiedä.
Ehkä haluaisimmekin ottaa jotkut asiat rennommin, mutta jostakin syystä leikki on usein elämästä kaukana, jännitämme, pelkäämme, vierastamme ja olemme ymmällämme.
Kerran sairaalasielunhoitaja teki saman kysymyksen syöpää sairastaville potilaille. Nämä olivat elämänsä loppusuoralla, kuolema kolkutteli jo ovella, kotiinpääsy oli lähellä. Minkä hetken haluaisitte elää uudestaan, jos saisitte yhden päivän menneisyydestänne takaisin?, kysyi sielunhoitaja.
Kummallista kyllä, yksikään ei muistellut elämänsä juhlahetkiä, ei saavutuksiaan eikä voittojaan vaan vastauksiin tihentyi muistoja arkipäivän pikkutapahtumista. Haluaisin kokea sen perheemme automatkan, kun lapsena yhdessä isän ja äidin kanssa matkustimme mummolaan. Mummo oli jo ovella vastassa, pullan tuoksu kantautui jo kauas, lämpöinen halaus, jälleennäkemisen riemu, täydellinen hyväksyntä. Kaikesta näki miten mummo oli meitä odottanut, oli leiponut ja siivonnut, tunsimme olevamme enemmän kuin tervetulleita.
Toinen, perheenäiti puolestaan vastasi, että haluaisin elää sen päivän jolloin tulin rättiväsyneenä töistä kotiin, ostoskassit painoivat ja heti kun olin laskenut ne keittiön tuolille, lapset ryntäsivät iloisina syliini ja hehkuivat innosta. Äiti, kivaa kun tulit kotiin, meillä oli Sinua jo ikävä, lapset laskettelivat.
Nämä vastaajat olisivat halunneet elää uudestaan sen hetken, johon liittyi toisen ihmisen hyväksyntää, tunnetta siitä, että oli kaivattu, toisille tärkeä. Suurinta taitaa ollakin se, että saa merkitä toiselle jotakin, että on jonkun kaipaama, jollekin niin tärkeä, että hänen näkemisensä tekee mielen hyvin iloiseksi. Joku arveli kerran, että pahinta yksinäisyyttä on se, jos tuntee, ettei kukaan minua odota, kukaan ei ole minusta kiinnostunut.
Nyt vietettävä pyhäinpäivä kertoo elämän suuresta salaisuudesta, siitä että myös ennen meitä eläneet rakkaimpamme ovat odottamassa meitä. Miten se on mahdollista? Uskonsalaisuuteen kuuluu näky tulevasta, näkymättömästä maailmasta. Ei olisikaan olemassa vain tämä näkyvä, rationaalisuuden ja järjen maailma, vaan myös se toinen, utuinen, mystinen, näkymätön maailma.
Nämä molemmat kuuluvat yhteen. Kumpikin on todellinen, vaikka siitä toisesta emme vielä paljon tiedä, vain jotain aavistamme.
Pyhäinpäivä on elämää suuremman toivon päivä. Sana pyhä tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin Jumalan oma. Pyhäinpäivä liittyy kaikkien pyhien päivään (Festum omnium sanctorum), jota ennen vietettiin marraskuun ensimmäisenä. Mutta siihen on sulautunut myös kaikkien uskovien vainajien muistopäivä (Commemoratio omnium fidelium defunctorum), jota on vietetty marraskuun toisena. Pyhäinpäivä on siis kaikkien Jumalan omien yhteinen juhlapäivä. Jo perille päässeet, sekä vielä täällä näkyvässä maailmassa taistelevat Jumalan omat, juhlivat nyt yhdessä. Jumala ei ole kuolleiden tai elävien Jumala vaan kaikkien Jumala. Hänelle kaikki elävät.
Valmistutin jo kauan sitten itselleni kirsikkapuisen tuhkauurnan. Tätä viimeistä maallista majaani säilytän seurakuntani siunauskappelin sakaristossa. Aina kun toimitan ruumiinsiunaamista siellä, näen oman uurnani. Se muistuttaa kahdesta asiasta. Ensinnäkin kuolemasta pitäisi voida puhua. Ja toiseksi oman kuolemansa ajatteleminen antaa elämään kummasti perspektiiviä. Minulle se on antanut rohkeutta elää täysillä tässä ja nyt. Intomieli antaa elämälle makua: niin kauan kuin on intohimoa, on toivoa.
Kynttilä lepattaa rajalla, jonka kerran ylitämme. Raja viehättää siksi, että aavistamme sen kätkevän elämää suuremman salaisuuden. Veli-Matti Hynninen