Onnittelut Mika Häkkisen tähteyden tähden

Papin puntari 18.11.1999

Siinä tuijotin aamuviiden uinnillani tuulisen laiturin nokassa itäiselle taivaalle, näkyisikö tähteä. Oli luvattu leonidiparvia ja meteorisadetta paremman päälle, toivomuksenkin olin varannut valmiiksi. Mutta yhdenkään tähden lentoa ei pilviverho paljastanut. Oli siis jälleen turvauduttava Mika Häkkiseen, tähän supernovaamme, joka vihdoin Itä-Euroopan markkinointikiertueeltaan oli ehtinyt poikkeamaan tänne koti-Suomeen asti.

Pari viikkoa sitten olin Mikan toisen maailmanmestaruuden huminassa vastaanottanut myös ihailijapostia Saksasta. Vanha dortmundilainen ystäväni Ingo Schäkerman näet lähetti komean onnittelukortin ”pastori Veli-Matti Hynniselle Suomeen.” Siinä luki: ”Sydämelliset onnentoivotukset Mika Häkkisen maailmanmestaruudesta. Pidän sitä ensiluokkaisena. – Ingo”.

Häkkistä on juhlittu ja juhlitaan ansaitusti. Nyt kun mestaruuksia on saatu, on lupa huokaista helpotuksesta. Nyt on aika keskittyä adventtina alkavaan riemuvuoteen, joulun valmistamiseen ja vuosituthatluvun vaihtumiseen ja siitä räjähtävään vaalihumuun. Presidenttikin olisi tässä jossakin välissä ehdittävä valita. Valitako vahva-, asiantuntija-, yhteistyö- vai edustuspresidentti?

Mika Häkkinen nyt sattuu olemaan sellainen tähdenlentoakin kummempi ilmiö, joka vahvistaa uskoamme suomalaisten pärjäämiseen maailmalla. Mika on yksi meistä, suomalainen, miksi et siis sinäkin olisi ”syntynyt onnellisten tähtien alla” kuten populaariastrologia lupaa.

Miksi emme sitten muutenkin loistaisi kirkkaammin, kun kerran olemme tähtiä toisillemme. Miksi emme säteilisi, kukoistaisi, hehkuisi ja antaisi parastamme – miksi emme rakastaisi toisiamme? Tai jos emme aina olisi tähtiäkään, niin voisimme olla ainakin avaruus toisillemme. Sisäinen avaruutemme ei loista, jos vähättelemme itseämme, jos emme anna kasvutilaa omalle avaruudellemme. Juuri sinä voit tänään olla avaruus sille ihmiselle, jonka tänään kohtaat. Hän on tähti, sinä olet avaruus, järjestys on tämä.

Esa Saarinen, tuo kukoistuksen puolesta puhuva väsymätön saarnamies, uljas filosofimme tuossa äsken muistuttikin, ettei kaikkea pitäisi alistaa latistusmankeliin vaan tilaa olisi annettava juuri kukoistukselle. Jos sinä nyyhkytät, toisetkin alkavat kohta nyyhkyttämään. Ja jos sinä kukoistat, läheisesikin alkavat kohta kukoistamaan. Näinkö yksinkertaista? Kuitenkin ehkä totta. Jokaiseen vuorovaikutukseen voisi kuulua tunne mestareiden kohtaamisesta. Sinä olet arvokas. Nyt tapahtuu jotakin ainutkertaista ja merkittävää, valot päälle, sillä sinä olet tähti.

Todelliset sankarit elävätkin arjessa, he eivät läheskään aina viihdy formularadoilla. Elämän merkitys punnitaan tarkimmin lähipiirissä, siinä miten arvostat sitä, jonka tänään kohtaat. Kaamos ei alkuunkaan ole pelottavan pimeää, jos muistat sytyttää kiitoratasi valot. Saarinen vertaa yksilön elämää pensaspaloon, jota ympärillä laahustavat jäykkäpökkelöt yrittävät viimeisillä voimillaan sammuttaa. Ei hengenpaloa pitäisi suinkaan sammuttaa vaan päinvastoin, ota bensaletku käteen ja anna elämän roihuta. Jos pilke silmäkulmassa ja tuli sydämessä sytytät intohimon, elämä alkaa maistua. ”Rasitusliuku” on käännettävä ”kukoistuskierteeksi.”

Evankeliumeiden valossa Jeesus näyttäytyy todellisena arjensankarina, megatähtenä. Esa Saarinenkin ihmettee sitä, miksi annamme uskonelämämme ja uskonnollisen kulttuurimme näyttäytyä

ulospäin niin latteana? Eihän Jeesuskaan ollut mikään lattea kaveri, kaukana siitä. Miksi tämä kosminen ilo, elämän roihu ja palo kuitenkin niin harvoin pääsevät syttymään meissä? Miksi tässä elämän kaamoksessa laahustamme, useimmiten jarrutamme? Miksi mieluummin ajamme sammutetuin lyhdyin tai enintään puolivaloilla?

Miksi ilosanoma liian harvoin pääsee meitä innoittamaan, vaikka juuri tätä ilon tähteä ja innostuksen kipinää kuitenkin eniten kaipaamme ja tarvitsemme?

Nyt kirkkovuoden loppusuoralla ajetaan Mika Häkkistäkin lujemmin. Tuomiosunnuntaita ei kutsuta Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi tai ikuisuuden sunnuntaiksi sattumalta Nyt elämään saadaan jotakin sellaista mikä kestää, mikä ei ikinä lakkaa olemasta. Taivas kirkastaa tämän arkisen elämän arvon, sinä olet suunnattoman arvokas, ainutkertainen, sinä olet upea. Säteile ja kukoista, anna palaa, tähti on syttynyt taivaalla.

Veli-Matti Hynninen