Kolumni 2.12.1999
Italialainen laatulehti La Repubblica julkaisi taannoin pääkirjoituksessaan ylistyslaulun Suomelle. Suomen häikäisevä luonto kirkkaine järvineen, humisevine metsineen, eksoottisine talvisumuineen, vaihtelevine vuodenaikoineen, kaikki tämä meille tavanomainen saattaa eteläeurooppalaisessa nostattaa yllättävää ihastusta. Meillä on tilaa, rauhaa, hiljaisuutta ja luonnon puhtautta, kaikkea sitä minkä puutteesta monet muut kärsivät.
La Repubblica aplodeerasi Suomelle siksi, että syrjäisestä asemastamme huolimatta olemme polkaisseet Euroopan kärkeen. Meitä ei periferia pelota vaan olemme monia edellä. Kylmänsodan jälkeinen Suomi on pessyt kasvonsa. Kun vielä vähän aikaa sitten rakas vihollisemme Rutosi suhtautui meihin isonveljen ylemmyydellä, nyt ruotsalaisetkin joutuvat ottamaan oppia meistä ja katsomaan tarkkaan miten raivaamme tietä Euroopalle. La Repubblica kutsui tätä suomalaista tarmoa nimellä Effeto Finlandia eli Suomi-ilmiö. Suomalainen euroopparakkaus on nykyhetken suomettumista: nyt kauppa käy, yritykset onnistuvat, kulttuuri kukoistaa, elämä elpyy. Effeto Finlandia tarkoittaa, että Suomi on dynaaminen, itsenäinen, tarvittaessamyös sitkeä ja spontaani. Finland, ”maan ääri”, ei enää ole ääri vaan määrä ja pää. Olemme jännittävällä matkalla uuteen. Suomen sormi mittaa Euroopan pulssia käsi sydämellä.
Itsenäisyysjuhla haastaa parhaat puolemme eloon. Kieleltämme ja geeneiltämme emme ole skandinaaveja emmekä slaaveja vaan suomalais-ugrilaista heimoa. Enemmän kuin miljoona vuotta maamme oli paksun jääkerroksen alla. Jääkauden puristamat harjut ja järvet ovat nyt ylpeytemme. 3000 vuotta sitten ponnistimme Volgan ja Uralin alueelta Baltiaan ja tuhat vuotta myöhemmin nykyisille aloillemme. Idän ja lännen rajana olemme tottuneet väliin taipumaan ja tappelemaan ja sitten taas toipumaan. Se mitä kutsumme suomalaisuudeksi on monituhantisen kamppailun tulosta, luovuttamatonta ainutlaatuisuutta, sopeutuvaa peräänantamattomuutta. Tätä ominaislaatua ei tarvitse lukea la Repubblicasta, sen jokainen suomalainen tuntee nahoissaan aina kun uskaltaa laskeutua sielunsa syvimpiin syövereihin.
Tänä itsenäisyyspäivänä muistamme kiitollisuudella Antti Chydeniusta, jonka kuva komeilee tuhatlappusessamme. Vaikka papin naama loistaa isossa rahassa ja vaikka hän on liberalismin suomalainen isä, talousmies parhaasta päästä, hän on ennen muuta pappi, kirkkoherra ja lääninrovasti. Hän oli suomalaisen hyvinvoinnin puolustaja, heikoimpien puolestapuhuja, oikeudenmukaisuuden ajaja. Chydenius näki globalisaation vapauttavana haasteena. Yhteistä hyvää ei pidä ulosmitata toisilta, vaan se on jaettava, annettava toinen toisellemme.
Suomalaisuuden parhaisiin puoliin 1999/2000 kuuluu halu avata peli ahdasta kansallisuusajatusta laajemmalle. Vaikka sijaitsemme maapallon katolla, monipolvinen, rosoinen menneisyytemme antaa meille valmiuden ymmärtää globaalisuutta. Kollegani Mikko Heikka sanoo uudessa kirjassaan Paratiisi ajattelee meissä, että eksyminen on parasta mikä ihmistä voi kohdata – kunhan vain on rohkeutta. Harhailu on kasvattanut meidät selviytyjiksi.
Mikko Heikalla saattaa olla Antti Chydeniuksen äänenpainoja, kun hän vaatii kansallisuuteen ankkuroituneita arvoja kulkemaan rohkeammin globaalisuutta kohden. Hän käyttää uutta sanaa ”glokaali” mikä tarkoittaa paikallisuuden ja kaiken kattavuuden saumatonta yhdistämistä. Paras keino ajaa paikallisia asioita on ajatella globaalisti. Glokaalisuus on sitä, että lokaalinen alkaa toimia globaalin puitteissa. Uusi Eurooppamme on tätä. Uusi Suomemme on tätä. Lokaali voi toimia vain globaalin puitteissa.
Vapaan Suomen siniristi jäisessä lipputangossa on rohkeuden viesti maailmalle. Vapautta ei koskaan mikään voi voittaa. Vapauden kaipuuta ei mikään koskaan voi tukahduttaa. Vain sellainen ihminen ja sellainen kansa, joka tietää mitä se tahtoo, voi tuntea olevansa vapaa.
Veli-Matti Hynninen
.