Papin puntari 9.12.1999
Arvasin väärin. Pyörittelin mielessäni Antti Hyryä, Jari Tervoa ja Veronica Pimenoffia, mutta Finlandia palkinnon sai(kin) Kristina Carlsson. Onnittelut Kristinalle! Myös Erkki Liikasen
valitsijan silmä nousee nyt uuteen valoon. Kristina Carlssonin Maan ääreen paljastaa samalla komissaarimme makutottumuksia. Mitä miettii mies Brysselissä? Minkälainen on maailmanmiehen maku? Kunhan tästä ehätän Maan ääreen, kerron oitis, olisiko Carlssonista tämän joulun lahjaksi.
Jermu Laine asetti Kanava-lehdessä Mikko Heikan kirjan Paratiisi ajattelee meissä myös uuteen valoon. Jermu Laineella paratiisi ja käärme vaihtavat vaivihkaa paikkaa – paratiisin sijasta meissä alkaakin ajatella käärme. Niinkö? Laineen kritiikki osoittaa miten vaikea on punnita ajatusta. Mitä painavampi ajatus, sitä suurempi vaara pylläyttää koko kuorma katolleen. Mikko Heikka heittää Jermu Laineen liukumäessä niin komeaa kuperkeikkaa, että sivullistakin ihan puistattaa. Ketä uskoa?
Heikan Paratiisi-kirja tarjosi minulle niin syvää intellektuaalista nautintoa, ettei sitä tunnetta Jermu Lainekaan laula suohon. Iloitsen tuomiorovastimme ajatuksen juoksusta myös hivenen ylpeänä. On meillä sentään ajattelevia(kin) pappeja. Koska kirkollisissa vaaleissa yleensä menestyvät parhaiten keskinkertaisuudet, voi lukemansa perusteella Heikalle suositella aloillaan pysymistä. Heikka taitaa olla liian viisas tullakseen valituksi kohta perustettavan uuden hiippakunnan piispaksi. Koska presidenttipelikin on muuttumassa kirkollisvaalien tapaiseksi älyttömäksi meuhkaamiseksi, tulemme varmasti näinä viikkoina näkemään tavallista pirullisemman pressarallin. Henkilövaaleissahan pirun tiedetään olevaan ahkerimmillaan.
Mikko Heikan suora selkä ja kirkas ajatus ihastuttavat. Aivan kuten Laila Hietamiehen näytelmässä Mannerheimin kätketty elämä, marsalkka pitää päänsä pystyssä kaikissa tilanteissa. Mannerheim ei sietänyt jahkailijoita eikä ahdasmielisyyttä sen paremmin kuin sivistymättömyyttäkään. Mutta aina hän säilytti tinkimättömän tyylinsä ja piti omat salaisuutensa kauniisti ominaan. On asioita, jotka on hyvä jakaa läheistensä kanssa, ja on niitä joista ei kerrota kenellekään. Sen tiesi Mannerheim.
Mikko Heikka innostaa meitä olemaan läsnä toisillemme. Hän kertoo jännittävän tarinan Howard Hughesista, miehestä jonka unelmat täyttyivät. Hughesista tuli maailman rikkain mies, taitavin lentäjä ja suurin tuottaja. Teknologia ja teollisuus nostatti hänet lopulta maailman huipulle ja omistamansa pilvenpiirtäjän ylimpään kerrokseen. Hän linnoittautui sinne ja piti maailmaa pilkkanaan.
Hughesin pilvenpiirtäjässä kaikki odottivat mestarinsa yhteydenottoa. Kuvankauniit naiset haaremissaan janosivat ottajaansa. Alhaalla odotti limousine kuljettajineen ja lentokentällä yksityiskone pilotteineen. Kaikki oli valmiina mihin tahansa, mutta Hughes ei astunut ulos pimeästä huoneestaan. Hän eli itse hankkimiensa aarteiden keskellä, tapahtumien keskipisteessä ja oli tässä kaikessa fyysisesti läsnä, mutta kuitenkin kokonaan poissaolevana. Hän ei avautunut kenellekään, ei asettunut vuorovaikutukseen yhdenkään ihmisen kanssa, kaikki odottivat, mutta läsnäolevanakin hän oli poissa.
Onko tämä poissaolevan läsnäolo meidän ajallemme ominaista? Jälkimoderni aika on takana, tällä uudella ajallamme ei vielä ole edes nimeä. Vaikka aikaamme on ehätetty syyttämään jo liiallisesta idealismista, ehätän kaiken uhallakin paljastamaan mitä eniten odotamme. Emmekö sittenkin eniten kaipaa lämpöä, yhteyttä, kosketusta, läheisyyttä, toisen arvostusta? Valtakunnan uutisvuotaja numero kaksi, Jari Tervo ei menestynyt Finlandia-kilvassa, mutta kirjassaan Minun sukuni tarina hän yllyttää tutkimaan juuri näitä lähisuhteita. Vaikka sukunsa tutkiminen on aina loikka pimeään, sitä kautta voi avautua jotakin yllättävää, uutta ja innostavaa. Vaikka ihmissuhteisiimme turhan usein kuuluu turhanpäiväistä kruusailua ja valpasta sievistelyä, sittenkin kannattaa etsiä elämän parempaa puolta, aitoa ihmisyyttä ja uskallusta. Siihenhän joulunalus, sen tulet, valot ja valmistelut meitä yllyttävät.
Pää pystyyn, juhla lähestyy.
Veli-Matti Hynninen