Papin puntari 16.12.1999-12-16
Rippikoululaiset olivat tutustumiskäynnillä pappilassa. Siinä kyselin, että mitä eroja huomaatte kun vertaatte pappilaa johonkin näkemäänne olohuoneeseen? Rippikoululaiset havainnoivat ja sitten yksi tokaisi: ”Täällä on noita Jeesus-tauluja enemmän seinällä.” Toinen puolestaan havaitsi, että pappilassa on tavallista enemmän kirjoja
Keskustelun aikana Jeesus-taulut paljastuivat ikoneiksi, joilla on rukoukseen johdattava merkitys hengellisessä elämässä. Aikaansa seuraavan papin pitäisi tuntea ajan virrat. Pitäisi myös uskaltaa sielujen syövereihin, tunteiden pohjattomiin syvyyksiin. Siinä selitystä kirjojen runsaudelle. Kirja päivässä pitää pirteänä.
Joskus aikoja sitten jo hämmästelin miten hyvin unkarilaiset tuntevat meidän Kalevalamme. Välliin jopa huolestutta, että tuntevatko kirjamme meitä paremmin? Nyt – juhlavuoden kunniaksi suomalainen käsi hamuaa taas Kalevalaa. Savonkielinen Kalevala vetoaa hauskan murteensa vuoksi. Savolainen on elävä esimerkki siitä miten vaikeankin asian voi ilmaista hauskasti. Savossa aurinko aina paistaa.
Lars ja Mats Huldenin ruotsintamassa Kalevalassa runoilija ja filologi paiskaavat kättä. Nyt syntyy rentoa ja tuoretta kosketusta juhlallisen vakavaan Kalevalaamme. Käännöstä on kehuttu jopa vauhdikkaaksi ja selkeäksi, silti sointujakaan unohtamatta. Mutta miten helskytellä kalevalaisittain ruotsiksi?
Väinämöinen osaa soittaa myös ruotsiksi: ”Bergen skälvde, hällar bräcktes, alla klipppor kom i darring…” (Vuoret loikkui, paaet paukkui, kaikki kalliot tärähti…). Kalevalan ruotsinkielinen ilme on leikkisä ja paljastaa samalla uusia puolia tutusta tekstistä.
Kai Niemisen proosaversio heittää Kalevalaan omat mausteensa avaamalla kieltä tuoreesti ja kiinnostavasti. Nieminen ei vain perkaa runoa vaan luo uutta. Niemisen Kalevala 1999 ujuttaa runollista ainesta proosatekstiin. Pidän sitä vihjeenä kielenkäytöllemme. Että saisi olla enemmän runollista luovuutta kalevalaista leikkisyyttä unohtamatta. Tuntuu siltä, ettei lahjakirjalistalta voi tänä jouluna unohtaa Kalevalaa.
Komissaari Erkki Liikanen nosti yllättäen Finlandia-valinnallaan Kristina Carlsonin Jyrki Vainosen, Jari Tervon, Mikko Heikan ja monen muun tutun rinnalle. No, mikäs siinä. Carslonin Maan ääreen kertoo suomalaisesta ylioppilaan Lennart Falkin elämästä 1860-luvun Amurinmaalla. Carlsonin kieli sujuu, ajatus poukkoilee, mutta vaatii aikansa ennen kuin tähän journalistityyliin tottuu.
Carlsonin kielikuvat ovat osuvia. Lennart Falk vertaa mielenliikkeitään ongenkohoon. Ilo ja toivo saavat sen poukkoilemaan kuin kala , joka vetää kohon väliin alas väliin ylös. Jos on tyyntä, eikä kala syö, ei tapahdu mitään. Mutta sitten alkaa tapahtua. Rohkeus kuljettaa suuret miehet tutkimusmatkoille ja uudisraivaajiksi. Pieniä miehiä ajaa pelkuruus. Mitättömyydet pelkäävät, suuruuteen kuuluu rohkeus.
Kirjassa esiintyy myös Lennart Falkin viisas ystävä, lääkäri Theodor Ganz. Kokenut Ganz ja nuorempi Falk pohtivat ystävyytensä laatua. Rakkaudessa ja ystävyydessä vaikuttaa magnetismi. Tutustumme toiseen vaistomaisesti ja huomaamattamme huomamme hakeutuvamme hänen seuraansa. Vasta myöhemmin nimeämme tämän ihmisen ominaisuudet ja tunnistamme kiintymyksemme syyt.
Ganz muistuttaa , että tätä iventaariota teemme myös kuolleitten ystäviemme kanssa. Keskustelemme heidän kanssaan ja vasta nyt opimme heidät tuntemaankin paremmin, koska he eivät enää muutu. He muuttuvat läpikuultaviksi palatakseen alkuhetkeen , jolloin he ilmestyivät elämäämme. Elävien ystävien kanssa on vaikeampaa siksi, että toinen muuttuu koko ajan, emmekä pysy millään perässä. Haluaisimme pitää toisen hallinnassamme, mutta se ei käy, koska muutos on elävän merkki. Siksi eläviä ihmisiä ei koskaan näe tarkkaan, he säilyvät salaisuutena.
Ehkä elämän kiinnostavin puoli piileekin siinä, että se jää salaisuudeksi. Salaisuuden äärellä viihdytään siksi, että se antaa aavistaa missä lepää perusta. Uskon, että joulu on meille tärkeä juhla siksi, että aavistamme sen sisältävän yhden elämän perussalaisuuden.
Veli-Matti Hynninen