Papin puntari 22.12.1999
Joulun syvin yllätys piilee siinä, että Jumala laskeutuu niin alas. Vaikka me harmonisoimme elämää, tavoittelemme keskinkertaisuutta, ihailemme ylhäistä, korkeaa ja uljasta, Jumala antaakin piutpaut kaikelle tälle korkealle ja yllättää meidät laskeutumalla alhaistakin alemmaksi. Hän ei synny vain tavallisen, keskinkertaisen elämän keskelle talliin eli eläinten suojaan, kuten me mieluusti asian ilmaisemme, vaan vielä paljon syvemmälle.
Koska ei ollut sijaa majatalossa, Marian ja Joosefin oli etsittävä poikkeuksellinen majapaikka, josta sitten tuli synnytyshuone. Jumala syntyy siis poikkeustilaan, tavallisuudesta poikkeavaan, mutta huomatkaa mihin suuntaan poikkeavaan. Ei tavallista keskinkertaisempaan, ei tavallista hienompaan tai korkeampaan vaan tavallista alhaisempaan, syvempään, karumpaan ja yksinkertaisempaan. Jumala syntyy tallin hajuun ja löyhkään. Jumala asettuu alas poikkeus-, hälytys- ja sotatilaan.
Joulu on syvimmän yllätyksen juhla, koska Jumala toimii alusta lähtien täysin yllättävästi. Hän ei suostu keskinkertaisuuteemme, hän ei pukeudu keskiluokkaisuuden unelmiimme vaan hän laskeutuu alas rappioon ja tappioon, pimeään, kaaokseen ja kuolemaan. Hän tulee sinne missä musta taivas iskee salamoita, missä miekka kolisee miekkaa vasten, missä viinan ja veren huurut sekoittuvat. Hän tulee sinne mistä kaikkinainen hilpeys on kaukana, sinne missä ainoana toivona on muutos. Ollaan niin pohjalla, että pienkin muutos voi olla vain muutosta parempaan.
Tätäkö siis on joulu? Olemmeko käsittäneet tämän juhlan kokonaan väärin ripustamalla namujamme sinne tänne, raaputtamalla kultakynällä osoitetta lahjapakettiemme pintaan, laulamalla kauneimpia laulujamme, tavoittelemalla lapsuuden joulujamme ja siihen liittyvää herkkää ja kaunista?
Emme toki. Jouluun kuuluu myös sen romanttinen puoli. Perinnejoulua tarvitaan. Jouluhimmelit,-
kalenterit ,-kirkot, -kukat, -kuvaelmat, -kynttilät, -laulut, -legendat, -lyhteet, -oljet, -koristeet,-rauhat, -tontut, -tähdet, -ynnä muut, kaikki nämä on pantava tanssimaan, jouluille on annettava vauhtia. Mutta silti joulun olemukseen kuuluu se millä Paavo Haavikon tekstissä Novgorodin kauppias opettaa karhuksi pukeutunutta Ratsumiestä: ”Ei liian iloinen laula hyvin, eikä surullinen. Ei hyvin iloinen tanssi hyvin. Eikä surullinen. Älä pidä kiirettä. Äläkä hidastele.”
Joulu luo Haavikon tekstin lailla uutta huumoria, sekä kepeätä että vakavan rehevää. Siitä ei puutu ironiaa, eikä satiiria. Ei siitä puutu elämän helpppous eikä kuorma. Kun joulu käy kohti, siitä löytyy jokaisen elämäntilanteeseen se mitä puuttuu. Eniten joulusta ammentaa se, jolta puuttuu kaikki, jolla ei itsessään ole mitään.
Latinakielinen sana decadentia tarkoittaa surkeutta, dekadenssia, sitä että on tippunut ylhäältä alas, että elämä ja sen arvot ovat rapisseet. Sana decadere tarkoittaa pois putoamista, alas tulemista – rappiota. Ajankohtaan kuuluvasti juuri tätä pitää kutsua jouluksi. Jumala tulee alas pimeyteemme, syntyy kaltaiseksemme. Viettämällä joulua löydämme uusia puolia itsestämme: ”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” Jumala ei tarkoita ottamista vaan sen vastakohtaa: Jumala on yhtä kuin antaa kaikkensa. Hän lahjoittaa Jeesuksessa pelastuksen, uuden elämän. Siksi joululahja on enemmän kuin esine. Siihen liittyy antajasta tarttuva rakkauden henki. Joulunlahja on miltei pyhä, koska siinä on jotakin itseämme koskevaa ja samalla jumalallista, koskettavaa.
Joulu on kuin rappiontila, dekadenssi. Se on kuin elämän välitila, jossa entinen ei päde, mutta mitään uutta ei vielä ole tilalla. Ennenkuin maailman suurin ihme koittaa, Jumala tulee minun tyhjyyteeni ja kurjuuteeni ja täyttää elämäni itsellään. Jumala on todellisesti läsnä. Hän ei synnytä uutta filosofiaa, uutta ajatusta, uutta rakennetta, vaan hän itse syntyy ihmiseksi. Hän itse tulee minun elämäni pelastajaksi. Sitä on joulu. Iloitkaamme ja riemuitkaamme siitä. Jumala on kanssamme. Viettäkäämme juhlaa.
Veli-Matti Hynninen