Kolumni 30.12.1999
On eletty niin kuin viimeistä päivää. Näinä viimeisinä aikoina ajatukset tulevat ja menevät kuin bussit Helsingin Mannerheimintiellä. Eikä vain ajatukset. Myös toivotukset lentävät. Iloisesti ilmaan sinkoilevat onnellisen uuden vuoden toivotukset on ladattu tavallista suuremmilla panoksilla. Jos ennen pantiin piippuun ruutia vuodeksi, nyt on – varmuuden vuoksi – ladattu vuosisadaksi tai mieluummin tuhanneksi. Vaikka moni on sanonut olevansa kurkkuaan myöten täynnä tätä yliviritettyä millenniumia, eikä halua enää kuulla koko sanaa, ilmassa on sittenkin tavallista enemmän sähköä. Tapahtuuko näinä päivinä jotain merkillistä tai ei mitään? Missä vaiheessa järjestelmät romahtavat vai jatkuuko kaikki kuten ennenkin? Pitäisikö varautua, vai kävelläkö vain vihellellen kädet housuntaskussa muina miehinä?
Abraham sai armahduksen siksi, että hän oli valmis panemaan kaikki peliin. Elämässä toistuvat tilanteet, joissa kaikki on yhden kortin varassa. Kaikkea ei voi eikä tarvitse aina varmistaa. On vain uskallettava elää täysillä. Ei pidä vain reagoida, vaan maailmaa pitää avata, neuvoo filosofi. Olennaista on nähdä mahdollisuuksia ennen muuta siellä missä niitä ei tunnu olevan. Maailmanloppu ja tietoyhteiskunta astelevat kenties tasajalkaa, nämä päivät näyttävät, saammeko me nähdä molemmat vaiko ei mitään? Olisi harhaa erehtyä luulemaan, että vain sosiaalidemokraatit tietävät mikä on elämässä olennaista ja tärkeää. Vaikka median kautta presidentinvaalit ovat koko ajan käynnissä, vasta toisella kierroksella kansa lopullisesti valitsee Ahon (mies) ja Halosen (nainen) välillä? Jo Aleksis Kiven Nummisuutareissa merimies Niko pohti krouvissa tulevaisuutta ja oivalsi että ”aika neuvoja antaa.” Toisessa yhteydessä Kivi opettaa, että ”ajan vileä käsi” parantaa haavat ja saa unohtamaan. Ajalla on terapeuttinen, parantava vaikutuksensa.
Niin, mitä se aika pohjimmiltaan on? Uudenvuoden vertauskuvissa aika on puettu usein tiimalasin tai pikkulapsen muotoon. Aika kuluu, tiimalasissa hiekka valuu. Lapsi kasvaa ja tulee vanhaksi. Onko aika vain tätä? Entä jos aika ei kulukaan, eikä edes katoa, jospa se pysyykin paikoillaan. Jos aika onkin aina olemassa, mutta vain me liikumme ja kuljemme ajasta pois päin. Eli aika ei jätäkään meitä vaan me jätämme aikanaan ajan. Jo nuoruusvuosiltani on mieleeni syöpynyt ajattelija Miguel Unamunon lause: elämä menee, mutta me jäämme. Emme menetä elämäämme, vaikka tästä elämästä on jokaisen lähdettävä, vaan alkaa kokonaan uusi.
Vai pitäisikö ajasta ajatella, että sekin kuolee syntymähetkellään. Mahtuvatko menneisyys ja tulevaisuus samaan vuoteeseen? Ja jos nämä saisivat lapsen, niin pitäisikö sitä kutsua ikuisuudeksi? Latinaksi on totuttu lausumaan, että aika on (tempus est) ja kuitenkaan se ei ole vaan pakenee: aika rientää (tempus fugit). Siis kumpaako uskoa?
Suomalainen sananlasku sanoo nasevasti, että kyllä aikaa on, mutta ikä loppuu. Aivan kuten Saarnaajakin näkee: kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika ei siis lopu kuluttamalla eikä elämä elämällä. Aikaa ei pidä kuluttaa eikä yrittää edes unohtaa vaan se on pantava käyttöön. Ei pidä vain reagoida, vaan aikaakin pitää avata.
Piispa Max von Bonsdorff viittasi Mannerheimin hautajaisissa (1951) marsalkan omaan sanaan, että hädän ajat ovat usein myös armon aikoja (nödens tider ofta även nådens tider). Tämä taitaa osua asian ytimeen. Elämä on sillä tavalla vastakohtaisuuksia suosivaa, että elämän parhaita aikoja ovat usein vaikeimmat ajat. Kun kerran haastattelin siperiankäyneitä inkerinsuomalaisia, he kaikki muistelivat Siperiassa oloaan elämänsä parhaana aikana. Kylmä Siperia opetti rakkautta, lämpöä, läheisyyttä, toiselleen antautumista. Helppous johtaa usein harhaan. Hengen velttous, mukavuudenhalu ja turha murehtiminen on seitsemäs kuoleman synti siksi, että se tuhoaa rakkauden. Kaikki mikä tuhoaa rakkautta saisi olla aikansa elänyttä.
Yksi saamistamme joulun ja uudenvuoden toivotuksista oli muita erikoisempi. Krakovalainen pappi Tadeusz Skiba oli liittänyt tervehdykseensä palasen ehtoollisleipää. Tulkitsin hänen viestinsä siten, että hän halusi muistuttaa Jumalan todellisesta läsnäolosta aikojen vaihteluissa. On jotakin mikä pysyy, mikä ei kulu, ei horju, ei lakkaa olemasta vaan on todellisesti läsnä. Jumala on rakkaus.
Tuokoon uusi aika kaiken kiihkeän ja dynaamisen lisäksi elämäämme myös levon ja loikoilun aikoja. Tuokoon luovaa joutilaisuutta, jolloin turha putoaa pois ja jäljelle jää vain olennainen. Onnea 2000:lle!
Veli-Matti Hynninen