Papin puntari 22.51998
Filosofi Esa Saarinen on ryhtnyt pitämään kukoistus-seminaareja etelänmeren saarilla. Hän uskoo, että ihmiset voidaan kouluttaa kukoistamaan. Tarvitaan vain oikea filosofia, oikea tekniikka ja sopiva puite, niin siitä se kukoistus puhkeaa kuorestaan kuten Maamme-laulussa laulamme.
On tietysti luontevaa puhua tähän vuodenaikaan kukoistuksesta. Onhan luonto juuri nyt puhkeamaisillaan kauneimpaansa. Myös tunteet. Itsessään ja ympäristössään saattaa nyt huomata jotakin sellaista mikä muulloin uinuu, jota ei aina tiedä olevan olemassakaan.
Luonto elää omaan tahtiinsa. Sitä voi tietysti käsitellä, häiritä ja muokata, joskus sen kanssa voi Vehkeillä, sitä voi vimmatusti raiskatakin, mutta raja tulee aina vastaan. Luonto pitää aina oman päänsä, se ei ei taivu mahdottomiin vaan järjestää asiat lopulta omien lakiensa mukaisesti.
Myös ihmisen tunnetilat eli emootiot ovat vaikeasti ohjailtavissa. Vaikka järki joskus sanoisi, että olisi parempi tehdä niin tai näin, sydän vaatiikin tekemään toisin. Tunteilla ei ole säädeltävää optiikkaa,siirreltävää polttopistettä (fokusta), jolla elämä pantaisiin järjestykseen. Syvät ja hyvät tunteet näyttävät usein tuottavan eniten kipua ja kärsimystä. Elämän suureen salaisuuteen kuuluu tämä lähtemätön vastakohta-asetelma (paradoksi): vasta kärsimyksen kautta löytyyy tie kukoistukseen. Siksi hyvän kokeminen saa meidät usein tuntemaan kaksiarvoista levottomuutta (ambivalenssia). Tuskan jälki järkyttää ensin, mutta kantaa pian. Torjumalla tai väistämällä kivun saattaisimme purjehtia onnemme ohi.
Cornelius Nepoksen teoksessa Kuuluisia miehiä (Epaminondas) lausutaan kuuluisa lause sodan kautta saavutettavasta rauhasta. ”Nam paritus pax bello” (=rauha hankitaan sodan avulla) ei kuitenkaan tarkoita vain sotaan ryhtymistä rauhan tähden. Tämä lause rohkaisee suostumaan sotaan itsensä kanssa. Ei pidäkään säikähtää kipua eikä pelätä vastusta, sillä vasta niiden kautta paljastuvat elämän parhaat puolet.
Ajattelija Juhani Rekola piirsi Miguel de Unamunon (1864-1936) kirjan Pyhän miehen uhri espiuheeseen eräänlaisen kärsimyksen ylistyslaulun. Rekola itse on perehtynyt traagisuuden siunauksellisuuteen ja kirjoittanut siitä monissa kirjoisaan. Ihmisen osa on traaginen, koska hänen asemansa on korjaamaton. Jos ihminen torjuu traagisen puolen elämästään, hän juuttuu usvaan ja kadottaa näkökykynsä.
Rekola pitää kokonaisen ihmisen tuntomerkkinä sitä, että suostuu hyväksymään vastakohdat ilman harmonian tavoittelua. Puolikkaita ihmisiä ovat ne, joille tärkeintä on mielihyvä ja säröttömyys. Rekolan mielestä Unamuono nousi aina kaikkea sitä vastaan minkä hän kohtasi. Aina ainakin osa hänessä nousi vastarintaan. Unamunon voima piili siinä, että hän ei väistänyt vastakohtia eikä pelännyt ristiriitoja. Unamuno näki tehtäväkseen valaa karvasvettä ja sirottaa suolaa haavoihin. Elämä on unta ja se on sellaisena elettävä. Elämän mieli on sen keskeneräisyydessä, kirvelevyydessä.
Espanjalaisen Unamunon anti eurooppalaiselle kultuurille on Rekolan mukaan sanassa ”nada”, joka tarkoittaa tyhjyyttää, olemattomuutta. Se tarkoittaa turhasta tyhjentymistä, olennaisimpaan, kärsimiseen suostumista. Jos ihminen lakkaa kaipaamasta, hän lakkaa elämästä. Siksi onniteltavia ovat ne, joilla on kaipaamisen aiheita ja kohteita jäljellä edes nimeksi. Ilman kaipausta ei elämä kukoista.
Veli-Matti Hynninen