Kolumni 5..3.1998 Veli-Matti Hynninen puh 0400-214971
Jokainen teksti tarvitsee varjonsa.
Kirjailija Jaan Krossin uusin suomeksi käännetty teos Mesmerin piiri valloitti minut kauneudellaan. Sen kieli soi korvassa kuin mielimusiikki. Sanat eivät rytmity vain toistensa lomaan vaan ne purkautuvat toistensa läpi – uuteen ulottuvuuteen. Ja mikä parasta, Jaan Krossilla on koko ajan pilke silmäkulmassa. Myös raskaat asiat hän keventää lämpimällä huumorilla, hän saa piintyneenkin lukijan sukimaan iloisesti myötäkarvaan.
Hyvän tekstin tuntomerkkeihin kuuluu imu. Se tempaisee mukaansa, siitä ei voi olla nauttimatta. Historian lisäksi Jaan Kross tuntee sitä paitsi teologiansa. Kuvatessaan nuoruutensa ihmissuhteita Krossin nostattama teeskentelemättömyys lähentelee miltei pyhää. Hän ei tee sitä numeroa, ei edes mainitse sitä, mutta se on koko ajan läsnä. Hän nostaa herkän haavoittuvasti arkojakin tunnetasoja pintaan, hänen kynänsä piirtää katkeamattoman lohdutuksen viivaa. Krossin kynä ei ole vain hyvää parempi – se suorastaan hyväilee. Hänen tekstissään on jumalallisen vapautuksen henki, sitä lukiessa tulee kevyt olo.
Jaan Kross esiintyy kirjassaan Jaan Sirkelinä. ”Mesmerin piiri on romanisoidut muistelmat – kuten kaikki muistelmat ja miltei jokainen romaani.” Näin tekijä itse määrittelee teoksensa. Tuntuu hyvältä – edes jälkikäteen – päästä sukeltamaan Viron viime vuosikymmeniin. Ilman kirjailijoita tuosta vaikeasta, mutta poikkeuksellisen intensiivisestä ajasta jäisi liian kylmä kaiku. Jaan Kaplinskin Neuvostoviro, tai vaikkapa latvialaisen Anna Ziguren muistelmissaan kuvaama tarttolainen opiskelijaelämä, ovat minulle raottaneet ovea virolaiseen kulttuurimaailmaan. Mutta vasta Jaan Kross avaa oven. Heti kynnyksellä tunnen olevani tervetullut, käyn ahneesti sisälle, innostun, tutustun, haistan tuttuja tuulia.
Jokainen tietää, että Viro on lähellä. Viimeisetkin epäilijät rohkenevat vihdoin tunnustaa, että silloinkin he olivat lähellämme, kun virallinen virolaisuus oli vain nimellistä. Krossin muistelmateos vahvistaa sukurakkautta, sitä yhteenkuuluvuutta, joka on paljon naapuruutta enemmän. Vapaiden miesten eliitti (Seniores et meliores) – josta Kross muistuttaa – on virolaisessa perinteessä vielä meitäkin vanhempaa. Vapaudenkaipuu on jo luomisessa meihin pantu, eikä sitä mikään nujerra. Vapaus nostaa aina päänsä pystyyn, ennemmin tai myöhemmin.
Jaan Krossin tekee meille suomalaisille entistä läheisemmäksi ensi kesä. Loviisan rauhanfoorumissa Kross kertoo eurooppalaisuudestaan ja ajatuksistaan Euroopan tulevaisuudesta. Mukavissa nojatuoleissaan maailman epämukavaa menoa silloin Krossin lisäksi pohtivat muistelmiaan viimeistelevä Kalevi Sorsa, tuulet haistava europarlamentaarikko Jörn Donner yhdessä kirjallisuusprofessorien ja paikallisen kirjailijakaartimme kanssa. Viron tuomisinani välitän Jaan Krossin tuoreet terveiset kaikille ensi kesänä Loviisaan tulijoille. Mutta mitä se tekstin varjo sitten on? Jokainen teksti tarvitsee etäisyyttä, aikaa, palautetta lukijalta, sillä lopulta teos syntyy – jos ollaan aivan tarkkoja – vasta vastaanottajassa. On ero kirjoittajalla ja kirjailijalla. Kirjoittaja ajaa asiaa, tuottaa ajatuksia, vaikuttaa, on intellektuelli. Kirjailija puolestaan tuottaa lisäksi kieltä. Hänelle kieli ei ole vain väline vaan hän elää kielessään, välineessään. Ei tietenkään ole samantekevää mitä kirjailija kirjoittaa. Mutta vielä tärkeämpää on miten hän kirjoittaa.
Mitä ja miten? Jaan Krossilla on vastaus kumpaankin.
Veli-Matti Hynninen