Papin puntari 250698
Kaksi kirkkoa, kaksi erilaista tapaa ottaa vastaan vieraita.
Olemme Loviisassa jo parinkymmenen vuoden ajan kehitelleet vieraidenvastanottoa. Olemme pohtineet oikein porukalla miten saada Loviisaan tulijat astumaan sisälle kirkkoon. Mitä tarjota, jotta vieraat viihtyisivät? Miten luoda turva- ja lepopaikka ohikulkijalle, matkailijalle, jokaiselle? Onhan kirkko rakennuksenakin yhteistä omaisuuttamme, pääomaamme jota tulisi mahdollisimman paljon käyttää. Kirkon kiinni pitäminen olisikin harkitsematonta tuhlausta, ihmisten aliarvioimista.
Näistä ajatuksista syntyi jo 1980-luvun alussa matkamessu, varttitunnin jumalanpalvelus, jossa palvelemme matkailijoita ja loviisalaisia. Rukoilemme, tutustumme, kättelemme, väliin jopa kohotamme maljan vieraidemme kunniaksi samalla kun kerromme kirkostamme ja elämäntavoistamme Loviisassa. Moni matkailija on kuullut myös suntiomme ylpeänä esittelevän kirkkoaan. Olemme läsnä kirkossa aina kun voimme. Ja jos emme ole paikalla vieraiden saapuessa yllytämme kirkon ilmoitustaululla soittamaan kännykkään. Tulemme heti paikalle, jos suinkin voimme. Loviisan kirkko on keskellä tietä, ovet ovat auki, kynnys on matalalla.
Myös monet muut kirkot ovat avanneet entistä enemmän oviaan. Tiekirkkoverkosto kutsuu ympäri Suomen lomakansaa hiljentymään ja rukoilemaan. Edelläkävijän ylpeydellä olemme nimenneet Loviisan kirkkomme tiekirkkojen äidiksi. Olemme halunneet varmistua ettei yksikään kirkkoomme tulija lähtisi ilman siunausta tai pettyneenä jatkamaan matkaansa. Haluamme luoda tulijalle virkistyksen, lepokeitaan. Jokainen tarvitsee matkallaan turvapaikan. Olemme satoja ja tuhansia kertoja rukoilleet varjelusta ja uutta voimaa tälle ja elämänmatkalle.
Kun lähtiessä kättelen ovella matkamiehen, hän usein palkitsee vaivannäkömme kiitollisella rohkaisulla: ” Kiitos että otitte hienosti vastaan, ei tällaista ole missään muualla koettu.”
On kerrottava myös toisesta kirkosta ja toisenlaisesta tavasta ottaa vastaan vieraita. Halusimme seurakuntamatkallamme rukoilla siunausta Temppeliaukion kirkossa. Olimme nelikymmenpäisenä seurakuntajoukkona tulleet juuri Virosta Helsinkiin. Lähestyimme ekumeenisena Kristuksen kirkon perheväkenä tätä pyhättöä tositarkoituksella. Meitä oli kolme pappia. Lisäkseni siinä oli Unkarin luterilaisten Péter Solymár Csömöristä, reformoidun kirkon pappi Gyula Nagy ynnä matkaseurakuntamme, joka oli jo kuullut kertomuksen tästä pääkaupunkimme kiintoisasta suosikkikirkosta.
Mutta miten kävi? Hetkessä unkarilaisten kuva Suomesta sai kolauksen. Ainakin se sai uutta sisältöä, sillä ei Suomessa noin vain astuta sisälle kirkkoon. Me halusimme yhdessä rukoilemaan, yhtymään virteen, hiljentymään, muta opas tekikin kaiken voitavansa ettei yksikään meistä astuisi jalallaan kirkkoon. Jos hän halusi meidän pettyvän tai suuttuvan, häntä voi onnitella onnistumisesta.
Heti kun automme pysähtyi kirkon eteen opasneito riensi juoksujalkaa ilmoittamaan jyrkän päätöksensä: ”kirkkoon ei ole sitten mitään asiaa.” Siis ei mitään asiaa. Ei hän kysynyt, ei neuvotellut. Hänen epähieno käytöksensä vain uhkui määrätietoista kiirettä estää kirkkoon pääsymme. ”Näin on, tänne ette tule” hän vastasi kun ihmettelin miten kirkkoon pääsyn voi estää, eikö tilaisuus olekaan julkinen?. Siinä me pappipolot nuoleskelimme haavojamme pettyneen seurakuntamme edessä. Miten selittää tämä unkarilaisille? ”Vastaanottajamme” ei kertakaikkiaan ollut kiinnostunut meistä, ei tarpeistamme, ei kysymyksistämme. Hän oli yhtä jyrkkää EItä Hän torjui, kynnys kasvoi, me hävisimme.
Mutta estelyistä huolimatta kiipesin – kaiken uhallakin – kynnyksen yli ja pääsin vihdoin kirkon eteiseen. Lasin läpi katselin tyhjyyttään ammotavaa kirkkosalia, jossa kahdenkymmenviiden veisaajan ääni väkinäisesti valitti. He olivat armoitettuja, me emme. Meidät oli tyrmätty määrätietoisella epäystävällisyydellä. Ei hän pahoitellut, ei pyytänyt anteeksi, häntä ei näyttänyt kiinnostavan tilanteemme. Hän oli voittaja.
Ehkä joku meistä muisti mistä Gyula Nagy oli juuri meille saarnannut: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistasi.”
Veli-Matti Hynninen