Papin puntari 020998
Matkalla sitä näkee ja kuulee kaikenlaista. Jo yhden laivamatkan aikana ehtii huomata, jos vaikka suomalaisella miehellä sattuu pallo olemaan hukassa. Miksi juuri miehellä? Miksi miehellä useammin kuin naisella? Missä piileksivät suomalaisten käytöstavat?
Monta kirjaa on kirjoitettu suomalaisten edesottamuksista maailmalla. Seikkailumieltä pitää tietysti olla, mutta missä tyyli? Suomalainen kyllä yrittää. Haluamme kansainvälistyä, oppia uutta, mutta jostain syystä tunnemme myös uudessa Euroopassa olevamme vielä aika monessa asiassa sivustakatsojia. Onko totta mitä Maria Jotuni jo aikanaan laukoi: minkä mies viinassa juo, sen se saippuassa säästää?
Väitetään, että Suomi on Euroopan maista yksi pahimpia tapojen turruttajia. Hyvät tavat eivät läheskään aina ole meillä kunniassa. Pukeutumista ei arvosteta, tapakulttuurista ei piitata. Miksi asiallisen puketumisen ja hyvien tapojen kustannuksella usein pilaillaan? Siksikö, että suomalaista pukeutumis- ja elämäntapaa yhdistävä tasaisen keskinkertaisuus saisi rauhassa jatkua? Pukeutumis- ja tapakulttuuristamme on vielä aika pitkä matka tyyli- ja laatutietoisuuteen eli eleganssiin.
Meitä moititaan myös töksäyttelystä. Aihettakin ehkä on. Kun suomalainen neuvottelee, hän ei turhia jaarittele vaan menee usein suoraan asiaan. Small talk eli kohtelias rupattelu on näiden mielestä tyhjänpäiväistä ajanhukkaa. Savolaisia lukuunottamatta suomalaiset ovat jättäneet myös virkistävän leikinlaskun ja seurustelutaidon aika lailla muiden huoleksi. Parempi pysytellä omissa oloissan loitolla kuin olla toisten kiusana leikkiä laskemassa tai vitsiä vääntämässä. Ja kun säkenöinti kerran on kielettyä, saa kuoistuskin olla kaukana. Niinkö?
Historia ja maantiede antavat omat selityksensä. Meidän on pitänyt käydä sodat ja kokea kurimukset. Hampaat irvessä on pitänyt taistella eloojäämisestä, eikä siinä mitään small talkia ole kysytty, kun suomalainen naama on vedetty peruslukemille joka tuiskussa ja pakkasessa. Mutta milloin sulavi Suomi, milloin Suomessa sydämet? Semiotiikan opettajani Henri Broms ihmettelee, että mihin olemme onnistuneet kadottamaan itäisen taipuisuuden sielustamme? Mihin katosi meistä itäinen ihminen? Vasta olimme tietäjien ja laulun kansaa, mutta enää laulammekin vain pikkuhiprakassa.
Kelpaako selitykseksi luterilainen kasvatuksemme? Kadotimmeko uskonpuhdistuksen innossamme hitusen ihmiselle luonteenomaista rituaalisuutta? Jokainen meistä etsii selviytymisteitä, tapaa osata olla toisten kanssa luontevasti yhdessä. Jos perinteessämme ei ole sijaa retoriikalle, seremonioille, riiteille ja symboleille, elämä tökkii. Saattaa olla, että ulkomailta tuotetut herra- ja rouvaklubit yrittävät osaltaan juuri tätä puutetta paikata. Ihmistä ei luotu yksinäiseksi sudeksi, siksi rituaalit, kännykät ja sähköpostit ovat tarpeen.
Maantiede selittää osaltaan harvapuheisuuttamme. Ennen niin pitkät välimatkat tekivät kokoontumiset harvinaisiksi. Harva asutus ja ankarat elinolosuhteet erakoittivat meitä muuten niin yhteydenjanoisia suomalaisia. Kun alkukesästä kävin kesäyliopistossa design managment-kurssia, opettaja yllytti meitä kurssilaisia sosiaalisuuteen, rohkeampiin vuorovaikutuksiin. Lyöttäytkää yksiin, puhukaa, kosketelkaa, olkaa läsnä. Vaikkapa tavassamme vastata puhelimeen viestitämme mielihyväämme tai ikävystymistämme. Äänensävyt kertovat aenteistamme ja tunteistamme, olemmeko kiinnostavia vai samantekeviä toisillemme.
Pariislilaistunut suomalainen tapakasvattaja Tarmo Kunnas muotoili äskettäin, että juurettomuus ja suurkapunkimainen elämänmuoto eivät ole paras kasvualusta tapakultuurille. Työttömyys ja köyhtyminen syventävät vastakohtaisuuksia ja samalla vieraannuttavat tapakulttuurista. Vaikka historia, maantiede ja olosuhteet ovat painaneet meitä yksitoikkoiseen vivahteettomuuteen, me emme anna periksi. Suomalainen ominaislaatumme innostaa meitä panemaan itsemme likoon. Ja
sehän se vasta saakin elämän maistumaan elämältä,kun oma paita on tulessa.
Veli-Matti Hynninen