Papin puntari 12.11.1998
”Kauppa pirun kanssa on aina narrin kauppa.” ”Jätä myymättä sun sinä, koska siinä menee minä.”
Nämä repliikit ovat jääneet pyörimään päähän näytelmästä ”The Black Rider”. Siinä punnitaan pahuuden olemusta niin avoimesti ja kohtikäyvästi, että katsojaa pakostakin puistattaa. Pahuus ei ole vain kaukainen uhka vaan alati läsnäoleva ”itse luontevuus”.
Martti Suosalo – joka kuulemma on 80-luvun alussa esiintynyt myös Loviisan teatterikuvioissa (onnittelut kaksikymppiselle!) – muovaa pahuuden olemuksen niin konkreettiseksi, että välillä katsoja luulee itse luiskahtaneensa jo pahuuden pauloihin. Paha ei ole näytelmässä, kuten ei todellisuudessakaan välttämättä lainkaan vastenmielinen. Paholainen suitsuttaa tehokkaasti ja värjää todellisuuden ovelasti niin houkuttelevaksi, että viisaskin nyrjähtää vipuun huomaamattaan. The Black Rider ei valehtele vaan paljastaa pahan oveluuden. Siinä sen teho ja lumo.
Näytelmän juoni pohjautuu vanhaan kansansatuun taika-ampujasta. Siinä metsänvartijan tytär Kätchen ja kirjuri Wilhelm rakastuvat toisiinsa. Tytön isä vastustaa avioliittoa kirjurin kanssa, koska vävyn pitää osata ampua. Suvun perinne ja kunnia edellyttävät aseenkantajaa, ei mitään kynäilijää. Mutta Wilhelm tekee sopimuksen paholaisen kanssa, jotta voittaisi tytön omakseen. Piru lahjoittaa hänelle seitsemän taikaluotia ”Kuusi sulle, yksi mulle, sinun osuu oikeaan, minun menee menojaan.” Kuusi kuulaa osuu aina oikeaan, mutta seitsemäs kuuluu paholaiselle.
Wilhelmistä tulee taikakuulineen mainio metsämies ja helpotus appiukolleen. Mutta Wilhelm aavistaa sittenkin, ettei pirun kanssa hierottu kauppa kestä ja lopulta paholainen itsekin säikähtää omaa onttouttaan.
Näytelmä on myös sillä tavalla todellinen, että se kaataa aikamme valhekulisseja tai ainakin asettaa niitä kyseenalaisiksi. Vai kuka jaksaa uskoa amerikkalaisen undergroundin tai saksalaisen kauhuromantiikan tulevaisuuteen? Näytelmä kuuluu kiinnostavimpiin näkemiini musikaaleihin. Sen viehätysvoimaa lisää vielä se, että myös soittopuolella vilahtelee tuttuja loviisankävijöitä Lasse Hirvestä Jari Perkiönmäkeen.
Näytelmän filosofinen pohjavire työntää juurensa selvästi antiikin maailmaan. Kahlaan parhaillaan Ciceron ( 106- 43 eKr.) tekstejä, joista The Black Ridermäiset ajatuskulut eivät ole kaukana. Typeryydelle on ominaista huomata toisten viat ja unohtaa omansa (Est proprium stultitiae aliorum vitia cernere, oblivisci suorum.), näki Cicero jo yli pari tuhatta vuotta sitten.
The Black Rider todistaa myös ilmaisullisesti oikeaksi Ciceron korostuksen julkisen viestinnän (puhetaidon) mahdollisuuksista. Ciceron maine suurena puhujana ja eurooppalaisen humanismin luojana ansaitsee tässä uuden mediatekniikan hurmaannuttamassa maailmassa uudelleen huomiomme.
Ei ole sattumaa se, että juuri antiikista löytyy käyttökelpoista ainesta alkavalle uudelle vuosituhannelle.
Nytkin tarvitaan The Black Riderin ja Ciceron peräänkuuluttamaa sovintoa, rakentavien voimien kokoamista (consensus omnium bonorum) ja puhetaidon (julkisen viestinnän) hallintaa. Cicero tähdensi retoriikassaan filosofisen sivistyksen tärkeyttä. Ei papillekaan riitä, että hallitsee vain teologiansa, vaan sanojan on osattava kaikki kielellisen ilmaisun lajit ja tunnettava kulttuurin osa-alueet.
The Black Riderissä paholainen vapisee oman oveluutensa edessä. Samoin on puhujan vapistava yleisönsä edessä: mitä parempi puhuja, sitä paremmin hän tietää lopputuloksen arvaamattomuuden
Veli-Matti Hynninen.