Papin puntari 25.11.1998
Rumpe moras! Pidä kiirettä!
Tämä Vergiliuksen Aeneis-eepoksen sitaatti patistaa pitämään itsensä liikkeessä, raivaamaan esteet ja olemaan viivyttelemättä. Vaikka sanonta tulee kaukaa, se tulee hyvin lähelle nykyistä mediateknologian ja monenlaisten uutuuksien täyttämää elämäntyyliämme. Kiireettömyydestä harva edes uneksii.
Alkava adventti muuttaa kuitenkin kiireen kiireettömyydeksi. No, miten niin? Eikö joulun lähestyminen päinvastoin lisää kiirettä, pakota rauhattomuuteen, ohjaa sesonkiin. Jouluhyörinän täyttämä adventti nostaa kuitenkin vastalauseen levottomuudelle ja ohjaa kiireettömyyteen.
Adventti muistuttaa miten juhlaa valmistetaan parhaiten latautumalla ja tyhjentymällä, ei hössöttämällä. Adventti vapauttaa mielet leikkiin ja joutilaisuuteen, uudenlaiseen rentouteen. Mitäpä jos ottaisitkin tämän joulun rennosti? Kiireettömällä on aikaa iloita, paastoavalla aikaa ajatella.
Joutilaisuus on autuas olotila, koska se antaa tilaa uusille ajatuksille. Uuden tietoyhteiskunnan ja automaation onnellistuttava puoli on siinä, että se antaa aikaa ja tilaa uudelle. Haave huolettomasta paratiisista alkaa täyttyä, kunhan elintaso ja automaatio lopultakin pääsisivät poistamaan stressin ja turhan tohinan. Toistaiseksi tietoyhteiskunnan lupaus työn helpottamiseksi ja kiireen vähentämiseksi on ollut valhetta. Siksi adventin tarjous elämän uudistamiseksi on enemmän kuin paikallaan juuri nyt.
Esko Ahon työreformivaatimuksen herättämä polemiikki osoittaa miten pyhiä ovat palkansaajien perusoikeudet. Työtä kunnioitetaan liiallisuuksiin asti, koska työ nähdään yhteiskunnassamme moraalisena ansiona. Työtä on alettu pitää keskeisenä elämänsisältönä, ihmistä on alettu arvostaa suorittajana. Ihmisarvo on kuitenkin muualla kuin tehdyssä työssä.
Kiire syntyy siitä, että kaikkea pitää saada lisää ja kaikki pitää saada itselle ja heti. Omistamisvimma on johtanut kiireen kiroukseen. Työn yliarvostus on yksilökeskeisyyden ja kansallisvaltioajatuksen lailla aika myöhäsyntyinen – ja luultavasti ohimenevä tuote. Lutherin, Calvinin ja Weberin markkinoima protestanttinen työnetiikka elää meissä niin syvällä, ettei rennosta joutilaisuudesta uskalla oikein puhuakaan. Työajan määrittäminen, koululaitoksen ja koko yhteiskunnan kehittäminen on ohjelmoitu palvelemaan vain työntekoa ikäänkuin ihminen ei mitään muuta olisikaan. Kulkijoita halveksitaan ja työttömiä kirotaan.
Joulun valmistaminen eli adventti palauttaa mieleen ettei ihmisarvo ole samaa kuin suoritus. Laiskuus on taiteiden ja kaikkien jalojen hyveiden äiti. Adventti kuuluttaa leikin ja levon ihanaa evankeliumia. Jo antiikin ajattelussa nähtiin, että leikki on elämän päämäärä. Jos elämä muuttuu operatiiviseksi, ajatuksettomaksi ja ontoksi, katoaa elämältä mieli.
Fjodor Dostojevskin Riivaajissa Kirilov katselee tuulen kuljettamaa, käpristynyttä lehteä ja oivaltaa että kun lehti on hyvä niin kaikki on hyvin. Ihminen on onneton siksi, että hän kulkee kiireettömyytensä ohi eikä tiedä olevansa onnellinen. Ihmisiä masentaa eniten se, että he oivaltavat nykymeiningin mielettömyyden, mutta eivät osaa vetäytyä siitä erilleen.
Adventti muistuttaa, että ajan voi voittaa vain luopumalla siitä. Levollisuuden voi saavuttaa vain luopumalla siitä mikä luo turhaa kiirettä. Autuaita ovat joutilaisuuden hetket, sillä silloin ajatuksille ja tunteille jää kylliksi tilaa. Joutilaisuus ilman kiihkeää aktiivisuutta on pahasta. Tarvitaan itsensä likoon panemista, antautumista, uskaltamista. Mutta ei aina. Jokainen tarvitsee hetkiä, jolloin tunteet syttyvät ja ajatukset leimahtavat. Voittaakseen ihmisen on oltava hyvin laiska ja hyvin ahkera.
Kiire ei saisi olla elämän onnistumisen este, vaan onnellistuttaja. Kiireen siunauksesta voi puhua vain silloin, jos hyväntekemisen välissä on aikaa ajatuksille ja sen läpikäymiselle mitä elämä juuri tänään tarjoaa. Adventti on elämän uudistamista leikin ja levon suuntaan.
Veli-Matti Hynninen