Papin puntari 30.12.1998
Ennenvanhaan vuodet vierivät, nyt ne kiitävät. Mitä kaikkea hyvää tähän päättyvään vuoteen on ehtinytkään mahtua, sitä voi jokainen hiljaisena hetkenään käydä läpi. On hyvä pysähtyä kertaamaan vuoden aikana tapahtunutta.
Viron ystävyysseurakuntamme Haapsalun kirkkoherra Tiit Salumäe valitteli kerran, että liika on aina liikaa, liikakiire pahasta papillekin. Jos ei koskaan ehdi sulatella tapahtunutta vaan on aina riennettävä paikasta toiseen, lihavienkin vuosien anti voi jäädä laihaksi. Siksi pysähtyminen, hiljaisuus on tärkeää. Joutilaisuudelle on varattava oma aikansa, sillä silloin sieluamme ravitaan.
Itse yllätyn aina huomatessani miten pienistä asioista elämä rakentuu, miten pikkutuokiot, läheisyyden hetket, herkät ja hauraat aavistukset aina ovat sitä vuoden onnellisinta antia. Onni ohittaa koheltavan ja korskean elämäntavan, se asettuu usein heikon ja hapuilevan kaveriksi. Sen olen tänäkin vuonna moneen kertaan kokenut.
Mitä uutta, mitä hurmaannuttavaa tämä vuosi sinulle toi? Mitä kaikkea toikaan? Minulle tänä vuonna uutta iloa ovat tuottaneet uudet harrastukset. Kello viiden jälkeinen avanto ja eksoottinen sumopaini ovat tarjonneet sytykettä, sielun ja ruumiin virkistystä. Ekumeenisen ritarikunnan huikeat kuviot, kesäisen rauhanfoorumin ylevät ajatukset, unkarilaiset, inkeriläiset ja virolaiset sukukansojen ystävät, haastavat luennot ja arvopohdinnat sivareiden kanssa, sympaattiset työtoverit, kotiseudun, kulttuurin ja uuden Euroopan innoittavat aatokset kuuluvat minun vuoteni parhaisiin puoliin.
Mutta liian usein kaikkein kaunein ja kallein jää ääneen lausumatta. Jokaiseen uuteen päivään kuuluu toisen kohtaaminen, läheisyys, antautuminen. Minulle elämän rikkainta antia ovat läheiset ihmiset, seurakuntalaiset, uudet ihmissuhteet. Näistä ohikiitävistä, pienistä kohtaamisista rakentuu suuri elämä. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että olen saanut kohdata juuri sinut, jakaa jotakin kanssasi, kulkea kanssasi kappaleen yhtä matkaa. Autuas arki on tuonut onnellisen vuoden. Siitä kuuluu kiitos juuri sinulle, joka olet avannut itseäsi minulle.
Suurinta kiitollisuutta minulle tuottavat seurakuntalaiset, se että saan palvella teitä. Kaste- ja häävalmistelut, hautajaiset ja muistotilaisuudet, jumalanpalveluskokeilut, seurakuntani ja rovastikuntani ihmiset reunasta reunaan, mikä papille voisi olla mieluisampaa koettavaa?
Jo Aristoteles opetti, että aika on liikettä aikaisemmasta myöhempään. Jos liike lakkaa, pysähtyy myös aika, koittaa kuolema. Tätä ajatuskulkua monet filosofit ovat soveltaneet. Ja huomaahan sen jo vaikkapa joulunviettotavastamme. Juhlan valmistaminen, liike kohti joulua luo jännitettä, lisää odotusta, mutta sitten kun juhla koittaa, kaikki tuntuu hetkessä haihtuvan. Tarvitaan uutta liikettä, katseen kääntämistä uuden vuoden tapahtumiin. Vain odottamalla – ei saavuttamalla – ihmiset kestävät.
Kuvanveistäjänä ansioitunut ystäväni Leonardo da Vilhu alias Risto Vilhunen varoitti pitkän puhelunsa aikansa lähestyvästä uudesta lamasta. Miten nenäsi sen haistaa, tiukkasin? Varma laman merkki on kuulemma se, kun taidehuutokaupat kuumenevat ja taiteentuntijat alkavat käydä ylikierroksilla. Tuleva lama ei ole niin raju kuin viimeksi (-90), mutta sitäkin pitempi, tiesi tietäjä Vilhunen. Lähestyvät eduskuntavaalit estävät poliitikkoja rehellisesti paljastamasta miten huonot ajat ovat edessä, hän jatkoi. Katsokaa asuntojen hintoja, katsokaa kulutushysteriaa. ”Tämä on viimeinen kulutusjuhla pitkään aikaan, kansantalous romahtaa komeasti”, tervehtii Risto Vilhunen aggressioihinsa tukehtuvaa kanssaihmistään.
Nyt on oikea aika toimia. Nyt on aika rakkaudelle, yhteydelle, antautumiselle – elämälle. Aika kiitää ja pakenee peruuttamattomasti pois (Fugit irreparabile tempus.). Toivotan jatkoa juhlaan, autuutta arkeen ja onnea uuteen vuoteen 1999.
Veli-Matti Hynninen