Radiopakina 300101
Jos ei kykene hoitamaan hommiaan huumorilla, saattaa joutua polttamaan päreensä, tuon tuostakin. Onhan Suomi sitä paitsi ikivanhan pärekulttuurin luvattu maa.
Vielä 1847 ensimmäisessä suomalaisessa maanviljelijäkokouksessa keskusteltiin vakavasti pärevalaistuksen vaarallisuudesta. Tavallinen talo laski tarvitsevansa vuosittain kaksikymmentätuhatta pärettä, sillä sitä piti vaihtaa tiheään, varttitunnin välein. Tavallisesti päre paloi pihdissä, mutta erityistä tarkkuutta vaativissa töissä pärettä piteli ”pihtari”, valkeannäyttäjä. Sanalla ”pihtari” olikin alunalkaen miltei enkelimäinen kaiku.
1800-luvun lopulla päre vaihtui kynttilään. Kallista mehiläisvahaa tuotiin Virosta ja Venäjältä, myöhemmin se korvattiin kotimaisella eläinrasvalla, talilla. Oi, taivahan talikynttilät! Talontyttäret kantoivat joulukirkkoon kolmisydämisen kynttilänsä, haudoille kynttilät pääsivät vasta 1920-luvulla. Uskon ja rukouksen vertauskuvana kynttilä on merkki elävästä Kristuksesta. Joka häntä seuraa, ei ikinä pimeässä vaella. Kynttilöiden vihkimispäivästä muotoutui pelastushistoriaamme kynttilänpäivä, Jeesus-lapsen temppeliin tuomisen juhlapäivä.
Kevättä kynttelistä! Tämä sanonta tunnetaan laajalti.
Kynttilänpäivä saa auringonkin hekottamaan. ”Jos aurinko paistaa edes sen verran, että mies ehtii hypätä hevosen selkään, niin silloin saa kesällä heinän tehtyä.” Kynttilänpäivään mennessä karhu on kääntänyt kylkeä, talvi on puolitettu, pimeä voitettu ja – nyt polkaistaan valoon.
Etelä-Virossa kynttilänpäivää (küünlapäev, 2.2.) on pidetty erityisenä naisten merkkipäivänä. Talven kehruut takana, kevään kudonnat alulla. Kansankynttilät – lukemisen ja laskemisen opettajat – ovat sitten vielä oma lukunsa.
Uudempaakin sisältöä kynttilälle kuuluu; jos metsämurmeli (groundhog) kynttilänpäivänä näkee metsäkolosta noustessaan varjonsa, talvi jatkuu vielä kuusi viikkoa. Mutta jos ei näe, talvi loppuu tähän ja kevät koittaa alta aikarajan. Helmikuun toinen tunnetaan juuri tästä syystä nimellä Groundhog Day eli metsämurmelin päivä. Tästä murmelista on tehty elokuvakin, jonka pääosissa ovat Bill Murray ja Andie MacDowell. Kynttilässä on myös pilkettä.
Näin kynttilä on jo ajat sitten ottanut paikkansa alttarilla, kirkossa, kodissa, haudalla, kulkueissa. Hiroshimapäivän kynttiläkulkue kuljettaa, myös Loviisassa, toivon valoa maailman merelle. Sinne värikkäät kynttilälyhdyt lasketaan toivon pilkkeeksi ihmiskunnan lohduttomaan hämärään.
Myös kirkkotaide suosii kynttilöitä. Niillä on oma viestinsä: milloin on viitattava viisaihin neitsyeihin, milloin Herran tulemiseen. Kynttilän liekki kuvaa kuuliaisuutta, sen lämpö nöyryyttä ja valo kaiken kattavaa rakkautta. Kynttilä osaa myös saarnata.
Ei pidä unohtaa myöskään kansallisia kynttilöitä. Sinivalkoisina ne vahvistavat kansallista itsetuntoa, nostavat ryhtiä, parantavat oloja. Pystyssä päin kansa astuu kohti valoa, voittaa vastukset ja kirjoittaa nimensä rohkeuden maailmanhistoriaan. C.G.E. Mannerheimin kuolemasta tuli juuri kuluneeksi viisikymmentä vuotta. Se joka johtaa kansakunnan sodasta rauhaan, on varmasti rauhankynttilänsä ansainnut. Kynttilä onkin aina rauhan – ei koskaan väkivallan – symboli.
Kaiken kukkuraksi kynttilän lämpö ja valo tuottaa vielä esteettistä nautintoa. Esteettiset elämykset säteilevät muutosta, kaunis tuottaa taivaallista mielihyvää. Kuitenkin kauniin lähellä on vaikea elää, sillä kaikkein vähiten kestämme onnistumistamme. Vaikka kaipaamme absoluuttista kauneutta, täydellisyyttä, elämä kuitenkin yllättää meidät tappioillaan. Kynttilän syvin sanoma on vaikea: vaikka tavoittelemme eheää ja kaunista, kohtalonamme aina kuitenkin on särkyminen. Mutta se on parasta minkä elämässä voimme kohdata. Kynttilän valaisema kauneus suurinta kaikesta, se vie kohti Jumalaa.
Veli-Matti Hynninen