(22.03.2002) Katse Jerusalemiin. Lähi-itä on jälleen kerran vaatinut maailman huomion itseensä. Pyhä Jerusalem on aivan viime viikkoina virittänyt tunteemme kovalle koetukselle. Kivisen kaupungin jokainen askel on täyttynyt levottomasta surusta, rauhan kaipauksesta ja punaisesta verestä. Pääsiäisenä 2002 väkivalta toistaa vuosituhantista historiaansa. Levottomuus on löytänyt Jerusalemista kotipaikan läpi kaikkien aikojen. Mutta miksi? Siksikö että juuri siellä kohtaamme ihmissuvun traagisimman eloonjäämiskamppailun? Siellä kärsimyksen kalkki usein vuotaa yli reunan. Siellä pommien polttama veresliha tunkeutuu matkailijoiden hylkäämille pyhille paikoille. Siellä katkenneen toivon parku yhtyy minareetin kutsuhuutoon jäädäkseen pyörimään synagogan pylväskäytäville. Tämän kaiken taustalla väikkyy elämän lopullisuus, kuoleman todellisuus ja samalla yllättävän toivon pilkahdus. Elämän täysi malja odottaa Jerusalemissa ottajaansa. Kärsimyksen repertuaari on laaja. Pääsiäinen pakottaa kysymään jälleen, voiko ratkaisu historian mysteereihin löytyä Jerusalemista? Kykeneekö jumalainen risti liittämään yhteen elämän mysteerin ja realismin? Selittääkö ristin ja riskin parisuhde elämän salaisuutta? Jerusalemin pääsiäinen asettaa suuria kysymyksiä ihmiskunnan vastattavaksi. Samalla se tulee lähelle poliittisen historiamme arimpia kysymyksiä. Olen tänä pääsiäisenä lyöttäytynyt heprealaisen nykyrunoilijan Jehuda Amihain (s.1924) seuraan etsimään lohtua maailmamme hätätilaan. Amihai panee muinaisen itkun ja isien vuosituhantisen tuskan lievittämään pahaa oloamme. Vasta rakkaus avaa Jerusalemia piirittävän tragedian. Amihai antautuu rakkaudelle yhtä aikaa ylevästi ja aistillisesti. Hän näkee temppelin pylväissä viattomien neitojen reidet ja poimii samaan hengenvetoon toivonpilkahduksia palestiinalaisen sotilaan ammuksista. Amihai laskettelee runoilijan vapaudella rakkauden myötämäkeä: ”Jos kohtelet minua hyvin,/ raskas teollisuus pysähtyy.” Pääsiäisen tähden Ariel Sharon ja Jasser Arafat lyövät rauhan merkiksi kättä päälle. Ilman pääsiäistä ei olisi kaipausta rauhaan. Nyt eletään historian saranalla, Lähi-itä on jokaisen ihmisen – myös suomalaisen – lähihistoriaa. Iloa itkumuurien keskellä Pääsiäistä ei siis voi juhlia syventymättä Jerusalemin tuskaan ja elämän traagiseen olemukseen. Pääsiäisen syvin riemu puhkeaa aina yllättävästi. Se tuo tuskan keskelle ilon, se täyttää kaipauksen rakkaudella. Sillä nyt väkivalta väistyy ja kuolema kukistuu. Pääsiäinen kohoaa muiden juhlien yläpuolelle ylivertaisuudellaan. Se päihittää joulunkin – pääsiäinen on juhlien juhla ja päivien kuningatar. Rikas pääsiäisperinteemme kukkineen, ruokineen ja juhlatapoineen valaa uskoa tulevaisuuteen: rauhan aika on koittamassa. Pääsiäisenä aurinkokin tanssii ja alkuilo yllättää. Pääsiäinen muuttaa nauruksi itkun. Se on riemullisen ilon juhla siksi, että nyt esiin puhkeavan rakkauden määrää ei mikään voi ylittää. Tanssillaan , leikillään ja lauluillaan se luo kaikupohjaa kaikelle elämälle. Vai mikä voisi voittaa kuoleman kukistumisen ilon? Pääsiäinen ei ole tekopyhien kankea karnevaali vaan kekseliään ilon juhlapäivä. Nyt repäistään surun esirippu ja päästetään ilo elämän juhlakerroksiin. Pääsiäinen on aidoimman juhlailon katkeamattoman voittosaatto. Pääsiäinen valaa siis uutta toivoa koko luomakuntaan. Luonto hymyilee, koiratkin nauravat hännällään, mutta vasta pääsiäisilo paljastaa ihmisyyden ominaislaadun. Pääsiäisessä on kaivattua mantraa ja mystiikkaa. Pursuava ilo ja villi vapaus luovat kekseliäästi hyväntuulisuutta. Leikkivä ihminen löytää tosikkoa nopeammin spontaanin luomisvimman ja välittömän vapauden lähteille. Totiset torvensoittajat eivät vietä pääsiäistä. Juhannusta on totuttu sanomaan yöttömän yön juhlaksi. Mutta jo ennen juhannuksen syntyä valvottiin pääsiäisöitä. Herran päivän koittoa juhlitaan pitkin yötä valvomalla, eikä harras juhlija malta sinä yönä käydä levolle lainkaan. Valvottuna pääsiäisyönä muistetaan Jumalan vapauttaneen Israelin kansan Egyptin orjuudesta. Tänä yönä Kristus voittaa kuoleman kuolemallaan. Kirkkoisä Krysostomos muistuttaakin, että pääsiäisenä tuonelan portit avataan ja ihmistensuku vapautetaan uuteen toivoon. Kuolema ei sittenkään lausu viimeistä sanaa. Munaa, mämmiä ja romantiikkaa Pääsiäinen on puhtauden ja valon väärentämätön juhla-aika. Kristus-valoa loistava pääsiäiskynttilä on muita kynttilöitä suurempi, se palaa hamaan helluntaihin. Myös muut pääsiäisen symbolit munat, kanat, kukat ja karitsat hehkuttavat juhlailoa kukin omalla tavallaan. Muna on ikuisen elämän tunnus. Pääsiäismunat värjätään uhriveren punaisiksi tai sitten ne kirjaillaan monivärisiksi kertomaan elämän kirjavuudesta ja yllätyksellisyydestä. Muna kätkee ikuisen elämän salaisuuden. Myös munan seuraava askel – keltainen kananpoika – viittaa uutta luovaan jumalalliseen muutokseen. Teurastettu karitsa, pääsiäislammas viestii Kristuksesta uhrikaritsana, syntien anteeksiantajana ja uuden elämän lahjoittajana. Mämmi puolestaan muistuttaa Kristuksesta happamattomana leipänä. Pakomatkalla Egyptistä ei jäänyt aikaa leivän hapattamiseen. Happamattomuudesta tuli synnittömyyden ja iankaikkisuuden symboli. Vastaavasti hapan edustaa pahaa. Hapannaamoja näkeekin harvoin iloisessa juhlapöydässä. Pääsiäisen ilosta kertovat myös pääsiäisen kukat. Pääsiäisliljat, pääsiäiskellot eli narsissit, hiirenkorvalle puhkeavat koivunoksat, raeruohot ja neilikat, koko luomakunta herää juhlaan. Kuoleman kukistuminen herättää uuden toivon jokaisessa luodussa. Tätä ei voi olla ihmettelemättä. Pääsiäisen ihme kääntää katseen kohti Jerusalemia. Elämän traagisuudesta huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – pääsiäisestä on tullut muita mittavampi elämän ja toivon juhlapäivä, juhlien juhla ja päivien kuningatar. Onneksi on pääsiäinen. Niin kauan kuin vietämme sitä, meillä on toivoa. Veli-Matti Hynninen |
maalis 22