(13.2.2002) Sanan kutsumus voi tarkentaa merkitsemään verenvetoa, antautumista, intoutumista, rakastumista. Saatu kutsu rohkaisee antautumaan kokonaisvaltaisesti asialleen. Se innostaa panemaan itsensä kokonaan peliin. Kutsuttu sitoutuu olemaan uskollinen kutsujalleen. Pappi on sitoutunut kantamaan Kristuksen iestä lähtemättömästi. Lopulta härätkin pääsevät irti auransa ikeestä, mutta pääseekö pappi ikinä irti omastaan? Vaikka tehtävällä on painoa, ikeen kantaminen voi olla suloista. Otsikon sana ”kutsumus mahdollisuutena” vaatii unelmoimaan, näkemään näkyjä. Se vaatii myös kysymään, olemmeko juuttuneet paikoillemme vai olemmeko sitoutuneet muutokseen? Talouden, kulttuurien, ekologian, teknologian, politiikan, uskontojen ja ylipäänsä eri alojen globalisaatio (maailmanlaajuistuminen) merkitsee kiihtyvää kansainvälistymistä ja keskinäisen riippuvuuden kasvua. Se pakottaa tarkastelemaan sitoutumista käytännöllisesti ja radikaalisti kokonaan uudelta kannalta. Vaikka digilitteräärejä eli verkonlukukykyisiä ihmisiä on maailmassa tällä hetkellä vain pari prosenttia, internetin tuoma muutos koskettaa koko ihmistensukua. Kehitysvauhti on raju. Ja haitat. Myönteisen kehityksen rinnalla maailman uusi talousjärjestys lisää samanaikaisesti köyhyyttä ja tuhoaa elinympäristöä. Tästä on erityisesti muistuttanut kanadalainen professori Michel Chossudovsky kirjassaan Köyhyyden globalisointi (Like, 2001). Maailma voi nyt olla kokonaan toisenlainen kuin silloin kun saimme kutsun, kun sitouduimme kirkon virkaan. Muutos on takuulla suurempi kuin aavistamme. Olen valinnut muutosvisioon kolme avainta: D, P ja R D = dramatisointi P = prosessointi R = risti & riski Sitoutumista dramatisointiin Miten kirkko voisi tässä uudessa tilanteessa selvitä dramatisoimatta? On sitouduttava roolien uudelleen hahmottamiseen, mikä merkitsee muun muassa pappeuden arvon palauttamista. Seurakuntaelämän perusmalli on alusta lähtien ollut – ja tulee aina olemaan – hyvin yksinkertainen: paimen ja lauma. Jos paimenen merkitystä vähätellään, lauma eksyy tai hajoaa. Kirkon virkarakenne edellyttää pappeuden aseman vahvistamista. Viime aikainen kehitys on ollut päinvastaista, kaikkea tasapäistävä. Miten käy, jos pappi rinnastetaan mihin tahansa? Pappilakulttuuri on jo miltei tuhottu, papiston työehtoja ja palkkausta on heikennetty, nyt myös papin asemaa hallinnossa pyritään heikentämään, statusta riisumaan ja niin edelleen. Dramatisointiin kuuluu papinviran palauttaminen sille kuuluvalle paikalleen. Se tarkoittaa tässä vaiheessa jopa ”liioittelevaa” viran korostamista, papiston näkymistä katukuvassa, mediassa, maailmassa, erilaisissa toimintaympäristöissä. Viran ominaislaatu vaatii perusarvojen renessanssiin. Kirkon ääni kuuluu silloin kun paimen avaa suunsa, ovensa tai tietokoneensa. Kirkon on käytettävä julkisen draaman keinoja kekseliäästi. Myös arkikohtaamiset on nähtävä dramaattisina mahdollisuuksina. Kirkon on noustava – kaiken uhallakin – omaan osaansa. Sitoutumista prosessointiin Ranskalainen yhteiskuntateoreetikko Jean Baudrillard yllyttää kirjassaan Lopun illuusio (Gaudeamus, 1995) luomaan kaiken uudestaan alusta. Mikään ihmissuhde tai kansojen välinen suhde, ylipäänsä mikään asia tai ilmiö ei ole olemassa itsestään. Kaikki on aina luotava uudestaan. Jokainen suhde on luotava, maaniteltava, houkuteltava, vieteltävä, pantava olemaan olemassa. Myös kirkon on suostuttava tähän uuteen luomisvimmaan. On sitouduttava näkemään jokainen kohtaaminen, toimitus, jumalanpalvelus, tilaisuus ja tilanne uutena luomistapahtumana. Samaan patistaa Orrrin E. Klapp teoksessaan Symbolic Leaders. Public Dramas and Public Men ( 1964). Viestintä ja koko olemassaolo on yhteisyyden tuottamista, kommunikaatioon, yhteyteen asettumista kekseliäästi ja prosessoivasti. Kirkon on nähtävä olemuksensa laajasti yhteiskunnan ja kulttuurin tuottamisena. Papin virassa tämä edellyttää muiden muassa prosessoivaa toimintatapaa, jossa yhteiset kokemukset pelastushistoriasta ja elämän todellisuudesta kerta toisensa jälkeen uusinnetaan eli nykyistetään (aktualisoidaan). Sitoutumista ristiin ja riskinottoon Luterilaiselle ristinteologialle löytyy yllättäviä analogioita semiotiikasta. Vasta sitoutumalla kärsivällisyyteen, kärsimiseen, kuormien kantamiseen, tappioon, ristin kantamiseen tapahtuu uudistumista. Helppo tie ei johda mihinkään kestävään. Vasta repeämä, roso, viilto, särö avaavat elämän olemusta. Elämä avautuu vasta kraattereistaan. Virka edellyttää myös ikeen traagista kantamista, hulvatonta riskinottoa, kaikkensa panemista peliin – kutsumustietoisuutta. Voisiko tämä toteutua viran kynnystä ja vastaavasti arvostusta korottamatta? Komissaari Erkki Liikanen kertoi Helsingissä Rajaton maailma – yhteinen vastuu-seminaarissa miltä Suomi näyttää Brysselistä tarkasteltuna. Suomalaisten yritteliäisyyttä ja ahkeruutta arvostetaan, hän sanoi. Tutkimuksenkin mukaan suomalaiset ovat yritteliäisyydessä maailman kärjessä. Mutta riskinottajina olemme hännillä. Haluamme yrittää ja samalla pelata varman päälle. Mutta suurin riski piileekin siinä, ettei ota riskejä lainkaan, vetosi komissaari. Onko tässä myös kirkkomme vamma? Miten varman päälle pelaaminen näkyy vaikkapa piispojen ja pappien valinnoissa, hallinnon ja talouden ratkaisuissa, seurakuntien toimintatavoissa? Mielikuvitukseton tasaisuus tuottaa keskinkertaista mitäänsanomattomuutta. Miten siis päästä rohkeaan riskinottoon? Miten suostua ristiin? Eläinsatu kahdesta osterista sitoo ristin ja riskin elämän todellisuuteen. Osterit pohtivat meren pohjassa elämän mieltä ja kaarta. Toinen surkutteli, miten raskasta, sairaalloista ja kivuliasta koko elämä oli ollut. – Minun elämäni on ollut yhtä tuskaa, se valitti osterikaverilleen. – Toisella osterilla oli ollut toisin. – Kiitän taivasta ja merta siitä, että olen saanut elää onnellisten tähtien alla. Minulle elämä on hymyillyt ja ollut yhtä juhlaa, se ylisti. – Paikalle saksinut rapu kertoi kuulleensa ostereiden keskustelun ja liittyi oitis siihen. – Aivan, elämäsi on ollut yhtä juhlaa, uskon sen, rapu sanoi onnelliselle osterille ja jatkoi: Mutta oletko huomannut, että lähimmäisesi tuska onkin suunnattoman kaunis helmi?, se sanoi viitaten kärsiviään osteriin? – Ristin kantamisen ja riskin ottamisen tie on helmensynnyttäjän tietä. Mikä muu voisi ristiä paremmin avata uusia näkymiä kirkolle ja sen tulevaisuudelle? Ristin voima kantaa. |
helmi 13