Uusimaalle 30.3.2000 Veli-Matti Hynninen
Paul Claudelin novellissa kaksi ystävää kohtaa sattumalta toisensa tokiolaisessa taksissa. Matkalla he muistelevat nuoruutensa kokemuksia ja ihmettelevät miten elämä on muuttunut ilottomaksi ja ontoksi. Onko se muuttunut tyhjäksi siksi, että leikki ja vakavuus ovat kadoksissa? Onko amerikkalaistyyppinen yksilöllistämisvaatimus tyhjentänyt elämämme? Missä ovat leikkivät ihmiset? Missä rento meininki? Missä vakavuus? Osaamme kyllä olla kauhistuttavia, uhkaavia ja äärimmäisiä. Mutta missä toisen kunnioitus, huomaavaisuus, hyvät tavat, rakkaus?
Kävimme Helsingin Alppilan kirkolla Enonkosken luostariyhteisön tilaisuudessa mielenkiintoisen keskustelun elämästä. Kirjailija Anna-Maija Raittila kertoi meille luostariyhteisöön sitoutuneille viimeisimmästä kääntämästään kirjasta. Myös siinä elämä näyttäytyy päinvastaisuuden valossa. Kirjailija yllytti luopumaan ajanmukaisuudesta, trendikkyydestä. Vastatuuleen kulkeminen on raskasta, mutta palkitsevaa, raikasta ja – aina yllättävää.
Olisi päästävä eroon näyttöjen antamisesta. Suosion tavoittelusta olisi astuttava avoimeen oman avuttomuutensa näyttämiseen. Papinkin olisi rohjettava osaamisensa sijasta näyttää oma haavoittuvuutensa. Välimatkan ottamisen sijasta papin tulisi uskaltaa elää seurakuntalaisilleen avoimen suojattomana. Ei pidä tavoitella valtaa, se on vain rakkauden korvike. Vallanottamisen sijasta tulisi suostua vallattomuuteen, johtajasta johdettavaksi. Meidän olisi kuljettava sitä tietä, jossa moralisteista kasvaa mystikkoja. Hylätään siis valta ja valitaan rakkaus. Papinkin tulisi olla näyttämättä mitään muuta kuin oma suojaton itsensä, paljautensa. Ei paimenvirka ole individualistista sankaruutta vaan yhteisöllisyyteen ja solidaarisuuden sitoutumista. Kärsivä, minua tavalla tai toisella tarvitseva ihminen on elämäni silmäterä.
Eräs keskustelija ihmetteli, miksi luterilaisessa kirkossamme puhutaan niin vähän rakkaudesta. Pelottaako meitä puhua rakkaudesta siksi, että meiltä liiaksi puuttuu sitä? Ihmettelijä oli kokenut katolisessa sisarkirkossamme enemmän aitoa rakkaudentunnetta. Ei rakkautta voi vaatia, eikä siihen voi pakottaa. Eikö se pikemminkin ole seurausta siitä, että uskallamme olla läheisiä ja haavoittuvia toisillemme. Rakkauden ja kiintymyksen tunne nousee siitä, että tunnemme tulleemme hyväksytyiksi. Että meistä välitetään ja että meidät otetaan vakavasti. Paimenvirka jos mikä antaa aiheen antautua rakkaudelle, aitoihin vuorovaikutuksiin, jossa toinen ihminen tulee lähelle. Jumala on rakkaus. Eikä se ole vain sana vaan arkikäytäntö. Se on sitä, että osoitan toiselle miten tärkeä hän minulle on.
Nyt vietettävä neljäs paastosunnuntai yllyttää meitä kaikenkattavan rakkauden ja suosiollisuuden osoittamiseen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Päivä tunnetaan myös puolipaastosunnuntaina, ollaanhan nyt paaston puolivälissä. Tai se on leipäsunnuntai, josta muistuttaa päivän tunnuskuvana oleva leipäkori selässään uiskenteleva kala. Ilonsunnuntai (laetare) muistuttaa iloitsemisen tärkeydestä: hyväntuulisuuden tuottaminen toiselle kuuluu paastoon. Päivä tunnetan myös virkistyssunnuntaina, paaston puolivälissä saa hetken myös herkutella. Siihen viittaa myös päivän nimi ”äidin luona käymisen sunnuntai” (Motherin Sunday).
Neljäs paastosunnunta yllytttää ruususunnuntai-nimellään rakkauden tuottamiseen. Nimi johtuu vanhasta tavasta ojentaa suosion merkkinä toiselle keltainen ruusu. Siksi alttarille usein tänä sunnuntaina kannetaan ”kultaisia” ruusuja muistuttamaan Jumalan suosiollisuudesta meitä ihmisiä kohtaan. Ruusu on kuninkaallinen kukka, mikä tietää virkistystä, anteliaisuutta ja vaiteliaisuutta. Se mitä lausutaan ”sub rosa” eli ruusun alla, on luottamuksellista ja pysyy salaisuutena. Niinkuin ruusu on aina ruusu (a rose is a rose) niin on elämäkin aina salaisuus. Se avautuu meille yllättävän vähän, mutta sen parasta puolta kaivataan aina. Sen tunnemme nimellä rakkaus.
Veli-Matti Hynninen