Kolumni250800
Urho Kekkonen tiesi mitä tietä oli kuljettava
Urho Kekkosen kuningastien alkaessa me 1950-luvun vintiöt jo rallattelimme täyttähäkää pilkkalauluja Kekkosesta: ”Heimamboo, tehdäänkös Kekkosesta luuranko..?” Elettiin sodanjälkeistä Paasikiven aikaa, mutta Kekkonen oli nostattanut itsensä jo kansakunnan huulille.
Suomalaisten puolijumalien galleriassa Kekkosella on ikioma paikkansa. Sibeliukset, Nurmet, Armit ja Alvarit eivät pärjää kuningas Kekkoselle. Mika Häkkisten ja Tarja Halostenkin on poljettava vielä monta kierrosta, jos mieli pärjätä tälle supermenijälle.
Kansa rakastaa myyttejä. Vasta jos onnistuu pääsemään satujen ja vitsien aiheeksi, kun alkaa muuttua myytiksi, toteutuu lopullinen läpimurto. Kirkossamme on monta myyttistä pappishahmoa. Myös presidentti Halosessa on myyttistä ainesta. Mutta Kekkonen huolehti itse, että hänestä puhuttiin. Ja hän itse puhui. Muistan hänen kerran sanoneen, että on puhuttava aina, kun pyydetään. Ja sen hän teki. Onko Kekkosta suurempaa puhujaa tai kirjoittajaa Suomessa nähtykään? Myytin olemukseen kuuluu pyhyyden ja pahuuden sulaminen yhdeksi. Naisjututkin toivat myyttisen presidentin vain lähemmäksi kansaa: kunnon mies ymmärtää naisen päällekin. Jokaisen suomalaisen sielussa elää annos boheemiutta.
Korkeushyppääjä Kekkonen ponnisti sisäpoliittiselta suolta ulkopoliittiselle vuorelle. Hän vaurastutti Suomen avaamalla portit yhdentyvään Eurooppaan. Kekkonen vaali taitavasti Paasikivien perinnöksi jättämiä idänsuhteita, mutta Kekkosen pääansio oli rohkea pelinavaus länteen. Paasikiven-Kekkosen linja sukkuloi tottuneesti itä-länsi-akselilla, se pelasi myös Amerikassa.
Suurlähettiläs Antti Karppinen kertoi Paasikivi-Seurassa jännittävästi Vladimr Putinin tiestä huipulle. Siihen tarvittiin myytti karhunkaatajasta. Jeltsin palkitsi hengenpelastajansa ottamalla Putinin sisäpiiriinsä. Hän pääsi perheeseen ja heti isäksi. Putin on korvannut poliittisen kokemuksen puutteensa venäläisen sielun tuntemuksellaan. Hänen kerrotaan kulkevan aina varmoin askelin kohti epävarmaa tulevaisuutta. Mutta ei hätää, kansakaan ei tiedä – mihin? Askel ei horju, mutta päämäärästä ei olisi tietoakaan – venäläinen sielu.
Myös Kekkonen kulki varmoin askelin, mutta aina kohti valitsemaansa päämäärää. Siinäkö Kekkosen voima? Ulkopolitiikalla valtansa valanut Kekkonen pyöritteli myös sisäpolitiikan valtikkaa sormenpäissään. Väliin hän näytti suorastaan nauttivan tästä leikistä. Maatalousvaltainen Suomi muuttui teollisuus-Suomeksi. Karhun kanssa paininut Kekkonen kesytti myös vasemmistoradikalismin käskyläisekseen. Kekkosen hyvinvointivaltiossa uudistettiin sosiaali- ja koululainsäädäntö. Luotiin tulopolitiikan pelisäännöt, joihin kirkasotsainen Lauri Ihalainen tänään itsestäänselvyytenä vetoaa. Täydelliseen kuvaan kuuluu, että Kekkonen kruunasi kautensa vielä EECeellä ja ETYKillä.
Kekkonen tulee taas. Nyt juhlitaan satavuotiasta Kekkosta. Mutta hänen linjansa on satavuotismuistoja syvempi ja monisärmäisempi. On puhuttava aina kun pyydetään. On ryvetettävä rokkinsa vaikkei pyydettäisikään. Ja on kuljettava määrätietoisesti kohti oikeaa päämäärää. Myös Kekkosen kirkkopolitiikka muodostaa oman lukunsa. Aion satavuotisjuhlien kunniaksi perehtyä Pekka Niirasen väitöskirjaan kirkko-Kekkosesta
Kohottakaamme malja Urho Kaleva Kekkoselle!
Veli-Matti Hynninen