STT:lle Veli-Matti Hynninen 25.5.2000
Miten Unkari ja Suomi löysivät toisensa
Unkarilainen osaa olla rento, tarvittaessa tulinenkin, mutta aina ystävällinen. Unkarilaisen edellä ”liekehtii puoliksi suudellun suudelman palo” kuten kirjailija Endre Ady runossaan lupaa. Tähän nähden suomalainen on selvästi hidas, harkitseva, vähemmän intensiivinen. Mutta sukulaisia olemme, läheisiä, toisistamme riippuvaisia. Mikä meidät tekee niin kiinnostaviksi toisillemme? Heimoveljeys? Kielisukulaisuus? Kansanluonne? Mikä muu?
Suomeen ja suomalaisuuteen perehtynyt kirjailija János Kodolányi viittasi Suomessa pitämässään puheessa (1938) unkarilaiseen sananlaskuun ystävyyden olemuksesta: ”Ystäviltäni pelasta minut, Herra, vihollisistani kyllä selviydyn.” Tulkitsen Kodolányin tarkoittavan tässä ystävyyden kohtalonomaista puolta. Tuohon aikaan monet suomalaiset ihailivat voimiensa tunnossa elävää, kansallissosialistista Saksaa. Vaikka innostuneen saksalaisen intoa oli työläs sietää, saati hyväksyä, ystävää oli kuitenkin vaikea nousta vastustamaan. Ystävyys kasvoi kohtaloksi.
Selittääkö Kodolányin kohtalonmainen ystävyys myös suomalais-unkarilaista suhdetta? Juuri edesmennyt kirjailija Taisto Nieminen nostaa suomalaisten ja virolaisten suhteen ”sielunvääntelö-unkarilaisuutta” korkeammalle. Hän näkee suomalais-virolaisuuden edustavan unkarilaisuutta paremmin ”lempeää suomalais-ugrilaista kulttuuriamme.” Mene ja tiedä. Moni on laillani kohdannut unkarilaisissa mitä sulavimman sukulaisuuden ja palavimman ystävyyden. Unkari on osa kohtaloamme.
Parhaillaan vietettävään RIEMUVUOSI 2000:n ohjelmaan kuuluu hungarologiaa, tuhatvuotisen Unkarin valtion juurien etsintää. Tänä vuonna Suomi-Unkari Seura viettää 50-vuotisjuhliaan. Myös Unkarin ja Suomen luterilaiset kertaavat heinäkuussa Lapualla suomalaisugrilaisessa pappeinkokouksessa pitkää yhteistä historiaansa. VIII suomalais-unkarilainen ystävyyskaupunkikokous on juuri pidetty Kouvolassa. Unkari on esillä.
Ystävyyttä ei ole itsestään
Ranskalainen filosofi Jean Baudrillard väittää, ettei kansojen välinen suhdekaan ole olemassa itsestään. Se on luotava, houkuteltava esiin, se on pantava olemaan.
Saksalainen professori Martin Fogel ensimmäisenä totesi suomalais-unkarilaisen sukulaisuuden (1669). Muutamaa vuotta aikaisemmin Transilvanian saksilainen János Tröstler oli löytänyt yhteisiä sanoja kielistämme. Luterilainen József Torkos piti maantieteen historiateoksessaan (1737) suomalaisia unkarilaisina, jotka vain olivat sattuneet muuttamaan Unkarin rajojen ulkopuolelle. Jesuiitta János Sajnovicsin oivallus lapin ja unkarin kielten sukulaisuudesta oli lähtöaskel suomen ja unkarin kielen vertailevalle tutkimukselle. Gábor Kazinczyn 1856 kääntämä Suomalaisia kansansatuja oli ensimmäinen unkariksi ilmestynyt suomalainen teos. Antti Jalava julkaisi 1876 kirjan Unkarin maa ja kansa. Monet kielentutkijat ja tiedemiehet aurasivat tietä ystävyydelle jo ennen ensimmäistä maailmasotaa.
Sodan jälkeen lehti kääntyi. Myös Unkarin ja Suomen luterilaiset kirkot löysivät heimoaatteen ja suomensukuisten yhteistyön. Herätysliikkeet kiinnostuivat heimotyöstä. Itsenäistyneen Suomen ylioppilasnuoriso ja sivistyneistö alkoi vaalia romanttista heimotunnetta. Suomalais-ugrilaiset kulttuurikongressit nousivat kukoistukseensa. Ensimmäinen suomalais-ugrilainen pappeinkokous pidettiin Budapestissa 1937. Vuonna 1924 tehtiin päätös stipendiaattivaihdosta. Stipendiaatit olivat myös kielen ja kulttuurin lähettiläitä. Kouluneuvokset Matti Pesonen ja Jouko Karanko, tohtori Emil Koren, piispa Zoltán Túróczy , sosiaalineuvos Martti Voipio ynnä monet muut rakensivat määrätietoisesti suhteita.
Ja ennen muuta kirjallisuus. Ei suinkaan vain Kalevala – jolla on aina oleva erityisasema unkarilaisten sydämessä – vaan monimuotoinen käännöskirjallisuus tutustutti meitä toisiimme. Kirjailija János Kodolányin matkakertomus Suomi – hiljaisuuden maa (1937) sekä Suomen salaisuus (1939) käynevät parhaista esimerkeistä. Kaunokirjallisuutta käännettiin ahkerasti F.E. Sillanpäästä Aleksis Kiveen. Ja toisinpäin. Tutuiksi tulivat Sándor Petöfin tai Imre Madáchin ajatukset. Tätä suomalais-unkarilaisten suhteiden toista vaihetta leimasi voimakas kasvu, toistensa löytämisen ilo ja innostus.
Toinen maailmasota järkytti ja mykisti Euroopan. Unkarin ”vaikeat vuodet 1948-56” ensin katkaisivat, sitten muuttivat suhteet. Kansallisromanttisen nationalismin tilalle oli löydettävä uuteen tilanteeseen paremmin sopivat muodot. Kun kirkot vielä empivät, yhteiskunnalliset suhteet jo avautuivat. 1956:sta alkaneiden valmistelujen jälkeen arkkipiispa Martti Simojoki ja piispa Zoltán Káldy solmivat 1965 kirkkojen välisen yhteistyösopimuksen. Luennoitsija- ja stipendiaattivaihto käynnistyi jälleen. Unkarilaiset papit alkoivat tehdä virkistysmatkoja Suomeen. Suomen kirkolle avautui mahdollisuus avustaa unkarilaista veljeskirkkoaan. Myös matkailu laajeni.
Kukoistavat ystävyysseurakunnat
Kohta arkkipiispa Mikko Juvan Unkarin vierailun (1980) jälkeen syntyi virallinen ystävyyssopimus. Ystävyysseurakuntatoiminta edistää kirkkojen keskinäistä yhteyttä, se tuo uskonyhteyden paikalliselle tasolle ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta ja palveluhalua. Ystävyystoiminta on näkyvä merkki kirkon ykseydestä. Sen tehtävänä on edistää kansojen välistä rauhaa ja ystävyyttä.
Suomen luterilaisen kirkon seurakunnilla on tällä hetkellä yli 200 ystävyysseurakuntasuhdetta Unkarin, Inkerin ja Baltian kirkkoihin. Läheiseen Viroon on 113, Unkariin 56 virallista suhdetta. Eikä Inkerikään jää näistä paljon jälkeen. Ystävyysseurakuntatoiminta on tätä nykyä seurakuntatyön arkea, vaikka ystävien kohtaaminen aina synnyttääkin juhlan.
Seurakuntaystävyys on syvällistä ja kiinnostavaa. Siihen aina kuuluu elämän perusasioiden tutkimista jumalanpalveluksista teologiaan. Käytännön tasolla ystävyys sisältää ekumeniaa, avustamista, kumppanuutta, erityyppisiä tempauksia, talkoita, ei vähiten kulinaarisia seikkailuja (gourmandisea), jännittäviä matkoja, kielen opiskelua, väärinymmärryksiä, kommelluksia, oivalluksia, kiinnostavia sävelkulkuja yhteisine virsineen ja menoineen. Ja vaikka mitä. Kirkkojen yhteyttä on totuttu hoitamaan pitkäjänteisesti. Määrätietoisuus on ystävyyden valopilkku. Iloinen vuorovaikutus ja laadullisesti korkeatasoiset ihmissuhteet ovat ystävyystoiminnan varmoja tuntomerkkejä.
Unkarilaiselle kollegalleni Péter Solymárille vihittiin muutama vuosi sitten Enonkoskelle oma katu sen merkiksi, että ystävät taittavat matkaa yhdessä. Solymár Péter utca eli Péter Solymárin katu Suomessa muistuttaa ystävyyden lumosta.
Unkari opettaa, että ystävyys on lämpöinen, kohtalonomainen sana.
Veli-Matti Hynninen
Kirjoittaja on viestinnäntutkija ja kirkkoherra Loviisasta. Loviisan ystävyysseurakunta Unkarin Csömör sijaitsee lähellä Budapestia.